Saat sen mistä luovut

Kun 2,5 vuotta sitten ostin Dáriuksen, halusin estehevosen. En ollut kummoinen ratsastaja, ihan perusratsastuskouluhumputtelija, mutta olin aina tykännyt hypätä. Dáriuksella oli kisattu kolme kautta rataesteitä, joten siitä piti saaman näppärä peli pikkukisoihin, 110 – 120 cm tasolle.

Kun sain kuvioihin valmentajan, totuus valkeni. Hevosella oli kehno peruskoulutus, ja työtä olisi paljon tehtävänä, ennen kuin ylittäisimme yhtään estettä. Samoin minä jouduin tavallaan aloittamaan ratsastuksen alusta. Vaikka olin hiljaa mielessäni pettynyt, suhtauduin prosessiin nöyrästi. Ihan aluksi juoksutimme hevosta liinassa, ja sen jälkeen minä istuin kyytiin, ilman satulaa. Hiottiin perusasioita valmentajan johdolla pari kolmekin kertaa viikossa, itsenäisesti maastoilin paljon. Vajaassa puolessa vuodessa päästiin ylittämään ensimmäisiä kavaletteja.

Valmentajani M oli 3 kk äitiyslomalla, tuona aikana taisin vähän taantua, mutta hänen tultua takaisin, menimme kuukaudessa parissa huimasti eteenpäin. Dáriusz alkoi kulkea peräänannossa jopa minulla. M teetti hyviä harjoituksia ja vaikeutti treeniä huomaamattani. Viimeiset kuukaudet hänen tallissaan olivat viimeinen silaus ennen Suomeen lähtöä – opin aivan valtavasti ja M ratsasti Dáriuksen vähintään kerran viikossa.

Kouluratsastus vei mennessään. Loppuaikoina Unkarissa en enää edes halunnut hypätä – halusin käyttää ajan ”hyödyllisemmin” sileän treeneihin. Vaikka Dáriusz oli kehittynyt myös esteillä, se oli mennyt valovuoden eteenpäin ”kouluhevosena”.

Tallillamme Suomessa käy hyviä kouluvalmentajia, ja olen keskittynyt enemmän sileän treeniin, ja hypännyt vain 3 – 4 kertaa kuussa. Välillä on tainnut olla yli kuukauden hyppytaukojakin. Kesällä käytiin parit koulukisat, prosenteissa ei ollut hurraamista, mutta hyväksytyt radat kuitenkin.

Viikko sitten pakkasin Dáriuksen ensimmäisen kerran yksin kisareissulle ensimmäisiin oman tallin ulkopuolisiin estekisoihin Suomessa. Viimeistelytreeni samalla viikolla oli mennyt huippuhyvin, mutta ilmoittauduin maltillisesti vain 80 ja 90 cm luokkiin. Kyseessä oli pienimuotoiset seurakisat, joissa kaikki puhtaan radan tehneet saivat ruusukkeen. Ensimmäisestä luokasta ruusuke tuli, vaikka rata ei ollut sujuva. Dáriuszta ei kovasti tuntunut kiinnostavan ja hypyt tulivat monta kertaa juureen. Sen sijaan 90 cm meni todella hienosti! Etenkin oksereiden yli Dáriusz lensi! Harmillisesti annoin kuitenkin sen juosta yhdestä esteestä ohi, joten puhdasta rataa ei tullut, vaikka puomeja ei pudonnut. Dáriusz kun ei koskaan kiellä, en tajunnut reagoida ajoissa; tosi pienellä se olisi hypännyt.

Ennen kaikkea Dáriusz tuntui nauttivan radalla ja estekisoissa olemisesta. Koulukisoissa se viimeksi pörisi, sinkoili ja huuteli muille hevosille, kaiketi kun oli oma tamma vahdittavana, mutta nyt sitä ei kiinnostanut muut hevoset yhtään. Kaikki sujui helposti ja hienosti ja rauhallisesti sen kanssa. 80 cm:n voin unohtaa, ja siirtyä metriin.

Yhtäkkiä minulla siis alkaa olla käsissäni hevonen, jolle ne 110 – 120 cm radat ovat realistisia tulevaisuuden tavoitteita. Alan ymmärtää mitä tarkoittaa klisee ”saat sen mistä luovut”. Unohdin esteet ja hurahdin kouluratsastukseen. Kehityin ratsastajana, hevonen kehittyi ja sai lihaksia – nyt siltä on reilua pyytää ylittämään korkeampia esteitä.

Aion edelleen käydä kouluvalmennuksissa ja -kisoissakin. Saan edelleen kovemmat kicksit onnistuneesta kouluväännöstä ja siitä kun hevonen liikkuu oikein ja kaikki on kevyttä ja helppoa. Vaikka en harrasta siksi, että saisin kisoista rusetteja, toki on mukavaa, että on realistisia menestymisen mahdollisuuksia. Koulukisoissa sijoituksiin on vielä paljon pidempi matka. Tällä tasolla mitään lajivalintaa ei toki tarvitse tehdäkään, mutta tästä eteenpäin kisaaminen painottuu esteille. Jos minulla olisi huippuhyvät luistelusukset, mitä järkeä olisi osallistua niillä sinnikkäästi perinteisen matkoille 😉