Pakkasta ja puolipidätteitä

Empiiriset kokeilut ovat osoittaneet, että henkilökohtaiseksi pakkasrajakseni ratsastukseen on muodostumassa – 15 C. Dáriusz asuu tallissa, joka on melkein meren rannassa, joten pienemmätkin pakkaslukemat tuntuvat tuulen ja kosteuden takia paljon purevammilta. Hevonen ei kylläkään ole ollut moksiskaan pakkasesta, pakkasraja on asettunut tuohon pelkästään ratsastajan mukavuudenhalun takia.

Kun on liian kylmä, oma kroppa jäykistyy, jolloin hevonenkin jäykistyy, jolloin on enää ihan turha ratsastaa ”kunnolla”. Arin kohtani on sormet – kaikki muu pysyy siedettävän lämpimänä kovassakin pakkasessa, mutta käsille en ole löytänyt tyydyttävää ratkaisua. Eli hanskoja, joissa pysyisi lämpimänä, ja joista ohjat ei luisuisi. Toistaiseksi paras ratkaisu on ollut RSL:n toppahanskat ja niiden päällä villatumput alkuverkan ajan. Hallussani on Roecklin nahkaiset ratsastuskintaat 30 vuoden takaa – mutta niiden karvasisus on littaantunut niin, etteivät ne enää lämmitä.

Dáriusz on sen verran vanhaksi päässyt humputtelemaan pää taivaissa, että se ei juuri koskaan ala itse hakea kuolaintuntumalle. Se on alussa melko tyhjä edestä, eli kun sormet eivät saa ohjien toisesta päästä mitään ”vastusta”, ne tönkköytyvät pakkasessa nopeasti, vaikka kuinka yrittäisi tehdä tiheään puolipidätteitä. Alkuverkassa olen muutenkin pitänyt tärkeimpänä saada hevonen liikkumaan reippaasti eteen, viis pään asennosta tai tuntumasta.

Joskus kirjoitin siitä, kuinka Unkarin kiduttava viikkokausia jatkunut helle opetti minulle rentoutta (kun ei jaksanut jännittää yhtään ylimääräistä). Nyt taas tuntuu, että pakkanen on opettanut minulle puolipidätteiden tärkeyden. Ratsastajana kädet on muutenkin heikoin osa-alueeni, joten olen nyt oikein keskittynyt siihen, että sormet liikkuvat, ohjasote on napakka, kyynärkulma joustava. Kun jännityn, käteni helposti sojottavat suorana ja liian alhaalla (saksalaisen remonttiratsastuskoulukunnan peruja). Ohjasote taas on ollut aina löperö: muutamia sormiani on aikoinaan murtunut, joten joku kipumuisto aiheuttaa sen, etten purista kaikkia sormia kunnolla nyrkkiin. Vasen pikkurilli on niin heikko, että hanskojen kulumista näkee, että se todellakaan ei puristu nyrkkiin kunnolla.

Tänään pakkasta oli meillä ”vain” -11 C, ja ihme ja kumma, sormeni eivät palelleet ollenkaan: Dáriusz hakeutui poikkeuksellisen hyvin kuolaimelle, joten ehkäpä pakkasen pakottama aktivoitumiseni puolipidätteiden tekemiseen on tepsinyt 😉

PS Otan vastaan vinkkejä oikeasti lämpimistä talviratsastushanskoista.

Kategoria(t): hevoset | Avainsanat: , | 8 kommenttia

”Mamma, toi kiusaa!”

Dáriusz on mennyt valovuoden eteenpäin kaikilla osa-alueilla – se on ollut helppo, kevyt, nöyrä, oppivainen ja kertakaikkisen mahtava ratsastaa, ainakin enimmäkseen. Viime aikoina se on kuitenkin ollut toisinaan kummallisen yhteistyöhaluton ja stressaantuneen oloinen. Olen joutunut ratsastamaan pitkiä rupeamia, ennen kuin olen saanut sen edes suurin piirtein rennoksi ja oikein päin.

Mietin pääni puhki, missä vika on, kunnes keksin: kaveri kiusaa ja Dáriusz on stressaantunut. Dáriuksen ensimmäinen suomalainen tarhakaveri siirtyi vihreimmille niityille viime kesänä, ja se on nyt ollut toisen puoliveriruunan kanssa. Tämä ei ole ollut ollenkaan niin mieluinen kaveri. Mitään isoa konfliktia ei ole syntynyt, mutta kaveri on alkanut häiriköidä Dáriuszta etenkin silloin, jos se itse on ollut kevyellä. Näykkii, jahtaa, roikkuu loimessa, ja jatkaa sitä, vaikka Dáriusz kertoo takajaloillaan, että ”lopeta!” Lisäksi se on tarhassa väistättänyt Dáriuszta vaihtamalla jatkuvasti sille heinäkasalle, mistä Dárius on syömässä. Dáriuszhan ei ole lainkaan ruualle ahne (ihme kyllä, tällaisiakin hevosia on), joten se on aina rauhallinen ja väistää ruokailutilanteissa. Mutta onhan se varmasti stressaavaa olla koko ajan valmiustilassa kun haluaisi syödä rauhassa.  Jatkuvaa pikku kähinää on ollut vähän väliä, yhtenä päivänä Dáriuksesta löytyi hampaanjäljet ja kaverista potkujälki.

Koska Dáriusz on viisas hevonen, tajusin, että jotain se nyt yrittää minulle kertoa kiukuttelullaan, ja minun pitäisi vain tajuta mitä. Ja onneksi tajusin ajoissa – pahimmillaan Dáriusz olisi saattanut lopulta saada tarpeekseen, pimahtaa ja potkaista kaveria hokkikengällä.

Nyt Dáriusz on ollut muutaman päivän yksin eri tarhassa, ja on taas normaali oma itsensä (paitsi silloin kun se on maneesissa liian lähellä tätä entistä tarhakaveria – silloin se luimii ja menee yhtäkkiä tyhjäksi edestä). Ylihuomenna kokeillaan tulisivatko D ja eräs suomenhevonen toimeen samassa tarhassa – olen kaikesta huolimatta edelleen kimppatarhauksen puolestapuhuja.

Hammashoitaja-setäkin kävi tänään – piikkejä oli jonkin verran (edellisestä raspauksesta 12 kk), mutta muuten hampaat saivat kehut, että oikein hyvät ovat muuten, vuoden päästä uudestaan.

Kategoria(t): hevoset | Avainsanat: , | 2 kommenttia

Saat sen mistä luovut

07092013136Kun 2,5 vuotta sitten ostin Dáriuksen, halusin estehevosen. En ollut kummoinen ratsastaja, ihan perusratsastuskouluhumputtelija, mutta olin aina tykännyt hypätä. Dáriuksella oli kisattu kolme kautta rataesteitä, joten siitä piti saaman näppärä peli pikkukisoihin, 110 – 120 cm tasolle.

Kun sain kuvioihin valmentajan, totuus valkeni. Hevosella oli kehno peruskoulutus, ja työtä olisi paljon tehtävänä, ennen kuin ylittäisimme yhtään estettä. Samoin minä jouduin tavallaan aloittamaan ratsastuksen alusta. Vaikka olin hiljaa mielessäni pettynyt, suhtauduin prosessiin nöyrästi. Ihan aluksi juoksutimme hevosta liinassa, ja sen jälkeen minä istuin kyytiin, ilman satulaa. Hiottiin perusasioita valmentajan johdolla pari kolmekin kertaa viikossa, itsenäisesti maastoilin paljon. Vajaassa puolessa vuodessa päästiin ylittämään ensimmäisiä kavaletteja.

Valmentajani M oli 3 kk äitiyslomalla, tuona aikana taisin vähän taantua, mutta hänen tultua takaisin, menimme kuukaudessa parissa huimasti eteenpäin. Dáriusz alkoi kulkea peräänannossa jopa minulla. M teetti hyviä harjoituksia ja vaikeutti treeniä huomaamattani. Viimeiset kuukaudet hänen tallissaan olivat viimeinen silaus ennen Suomeen lähtöä – opin aivan valtavasti ja M ratsasti Dáriuksen vähintään kerran viikossa.

Kouluratsastus vei mennessään. Loppuaikoina Unkarissa en enää edes halunnut hypätä – halusin käyttää ajan ”hyödyllisemmin” sileän treeneihin. Vaikka Dáriusz oli kehittynyt myös esteillä, se oli mennyt valovuoden eteenpäin ”kouluhevosena”.

Tallillamme Suomessa käy hyviä kouluvalmentajia, ja olen keskittynyt enemmän sileän treeniin, ja hypännyt vain 3 – 4 kertaa kuussa. Välillä on tainnut olla yli kuukauden hyppytaukojakin. Kesällä käytiin parit koulukisat, prosenteissa ei ollut hurraamista, mutta hyväksytyt radat kuitenkin.

Viikko sitten pakkasin Dáriuksen ensimmäisen kerran yksin kisareissulle ensimmäisiin oman tallin ulkopuolisiin estekisoihin Suomessa. Viimeistelytreeni samalla viikolla oli mennyt huippuhyvin, mutta ilmoittauduin maltillisesti vain 80 ja 90 cm luokkiin. Kyseessä oli pienimuotoiset seurakisat, joissa kaikki puhtaan radan tehneet saivat ruusukkeen. Ensimmäisestä luokasta ruusuke tuli, vaikka rata ei ollut sujuva. Dáriuszta ei kovasti tuntunut kiinnostavan ja hypyt tulivat monta kertaa juureen. Sen sijaan 90 cm meni todella hienosti! Etenkin oksereiden yli Dáriusz lensi! Harmillisesti annoin kuitenkin sen juosta yhdestä esteestä ohi, joten puhdasta rataa ei tullut, vaikka puomeja ei pudonnut. Dáriusz kun ei koskaan kiellä, en tajunnut reagoida ajoissa; tosi pienellä se olisi hypännyt.

Ennen kaikkea Dáriusz tuntui nauttivan radalla ja estekisoissa olemisesta. Koulukisoissa se viimeksi pörisi, sinkoili ja huuteli muille hevosille, kaiketi kun oli oma tamma vahdittavana, mutta nyt sitä ei kiinnostanut muut hevoset yhtään. Kaikki sujui helposti ja hienosti ja rauhallisesti sen kanssa. 80 cm:n voin unohtaa, ja siirtyä metriin.

Yhtäkkiä minulla siis alkaa olla käsissäni hevonen, jolle ne 110 – 120 cm radat ovat realistisia tulevaisuuden tavoitteita. Alan ymmärtää mitä tarkoittaa klisee ”saat sen mistä luovut”. Unohdin esteet ja hurahdin kouluratsastukseen. Kehityin ratsastajana, hevonen kehittyi ja sai lihaksia – nyt siltä on reilua pyytää ylittämään korkeampia esteitä.

Aion edelleen käydä kouluvalmennuksissa ja -kisoissakin. Saan edelleen kovemmat kicksit onnistuneesta kouluväännöstä ja siitä kun hevonen liikkuu oikein ja kaikki on kevyttä ja helppoa. Vaikka en harrasta siksi, että saisin kisoista rusetteja, toki on mukavaa, että on realistisia menestymisen mahdollisuuksia. Koulukisoissa sijoituksiin on vielä paljon pidempi matka. Tällä tasolla mitään lajivalintaa ei toki tarvitse tehdäkään, mutta tästä eteenpäin kisaaminen painottuu esteille. Jos minulla olisi huippuhyvät luistelusukset, mitä järkeä olisi osallistua niillä sinnikkäästi perinteisen matkoille 😉

Kategoria(t): hevoset, kilpaileminen | Avainsanat: , | 4 kommenttia

Uusi yritys

Pura, putsaa, kokoa! (Vinkki: pullbackista kannattaa otta kuva ennen sen purkamista...)

Pura, putsaa, kokoa! (Vinkki: pullbackista kannattaa ottaa kuva ennen sen purkamista…)

Ensimmäisestä koulustartista selvittiin hengissä ja tavoite (hyväksytty rata) saavutettiin, mutta paljon jäi hampaankoloon, joten uusi yritys on vuorossa lauantaina. Ohjelmana on sama tuttu K.N. Special. Matkaan lähdetään taas Maijan ja Papun kanssa, ja nyt ei tarvitse jännittää kaikkia niitä ”ulkokilpailullisia” asioita.

Sanna pitää meille tänään rataharjoitukset, ja yksistään olen harjoitellut sitä pirullista laukka – käynti -siirtymistä sekä hionut ravipätkiä. Laukat menivät kuitenkin kutosen arvoisesti, joten niiden parantaminen vaatisi jo melkoisesti ja olin ihan tyytyväinen laukkaosuuksiin. Sen verran varmistelin laukannostoja railakkailla avuilla, että pari kertaa arvosteluun tuli laukoista ”ryntää”, joten nyt hieman maltillisemmat avut riittänevät.

Laukka – käynti -siirtymiseen Sanna antoi jo viimeksi hyvän vinkin: ratsastaa diagonaali loppuun asti sillä ajatuksella, kuin olisi menossa seinää päin, ja näin onnistuin eilen tekemään: Dáriusz meni loppuun asti hyvää laukkaa, ei vaihtanut eikä rikkonut raville, vaan siirtyi heti uralle päästyään käyntiin. Eipä sillä ollut vaihtoehtoja, tai olisi se tietysti voinut hypätä aidan yli… Koska viimeksi tuli nolla, nyt lienee lupa odottaa parannusta. (Sanna oli tosin sitä mieltä, että laukanvaihdon ja ravin kautta käyntiin siirtyminenkin on kyllä periaatteessa tehtävän esittäminen, vaikkakin huonosti, ja oli sitä mieltä, että nolla ei ehkä ollut täysin linjassa seuratason arvosteluperiaatteiden kanssa.)

Raviosuuksissa auttaa yksinkertaisesti rohkeampi ratsastaminen paremmassa tempossa. Viimeksi hipsuteltiin mummoravia ja hevosen muoto jäi aika pitkäksi ravissa. Viime kisojen jälkeen Dáriusz on myös ensimmäistä kertaa päässyt jyvälle ravin lisäämisestä niin ettei se vain ala kipittämään pää pystyssä, vaan oikeasti lisää tuntumaa vasten. Yli sadan lähtijän joukossa Dáriusz edustaa ainoana Unkarissa syntyneitä, pitänee vinkata sille, että pitää vihervalkopunaista lippua korkealla!

Tavoitteeksi voisi asettaa prosentin parantamisen 53,2 %:sta, vaikka nyt ollaankin aluekisoissa. Nyt ei kuitenkaan itseä jännitä läheskään niin paljon kuin viimeksi, vaan odotan kisoja innostuneesti.

Suurin murhe on kaapissa väljentynyt kisatakki – se on mystisesti muuttunut ainakin numeroa liian suureksi. En ole tietoisesti laihduttanut, mutta kesälomalla hoikistun aina ihan itsestään. Ensi viikolla on edessä paluu erinomaisen työpaikkaruokailun pariin, joten takki muuttunee sopivaksi taas talvea kohden.

Kategoria(t): hevoset, kilpaileminen | Avainsanat: | Kommentoi

Isyyshaaveita

Sydäntenmurskaaja

Sydäntenmurskaaja

Tallillemme on syntynyt tänä vuonna jo kolme varsaa. Kevään kaksi ensimmäistä ovat suomenhevosvarsoja, ja Dáriusz kyllä huomioi, että ”jahas, tuollaisia”, muttei ollut niistä sen kummemmin kiinnostunut.

Juhannuksensa tallin omistajan puoliverinen varsoi kuvankauniin ruunikon orivarsan, jolla on sydämen mallinen merkki päässä. Ja voi hyvä ihme – Dáriusz ei meinaa päästä tämän ihmeen ohi sitten millään, kun kuljemme tamman ja varsan tarhan ohi kentälle.

Ihania naisiahan Dáriusz on tuijottanut aina, mutta tällä kertaa katse ei kohdistu ollenkaan (sinänsä kauniiseen mustaan) tammaan, vaan nimenomaan varsaan. Kun talutan Dáriuszta kentälle (tai sieltä pois), se pysähtyy ihailemaan ja katsomaan hellästi varsaa ja lähtee liikkeelle vasta kun komennan tai heilautan vähän raippaa ilmassa sen takana.

Koska Dáriuksella todennäköisesti on jälkeläisiä, se taitaa ymmärtää jotain varsoista ja siitä, miten ne maailmaan tulevat. Tämä varsa vielä on samanrotuinenkin, joten kai Dáriusz kuvittelee, että koska se on ”meikäläisiä” ja samanvärinenkin, niin se on varmasti sen oma varsa 😉

Pienen Darianon (samanlainen nimikin!) emä ei ole yhtään lämmennyt adoptioisyydestä haaveilevan herrasmiehen kiinnostukselle, vaan on kuin lohikäärme, kun kuka tahansa hevonen lähestyy sen varsaa. Se on päättänyt olla itsenäinen yh-äiti.

Kategoria(t): hevoset | Avainsanat: , | 3 kommenttia

Valtakunnan sovittelija

"Älä pelkää, mä suojelen sua!"

”Älä pelkää, mä suojelen sua!”

Jos Dáriusz olisi ihmislapsi, se olisi se kiltti poika, jolla on siististi leikattu otsatukka ja joka kevätjuhlassa pokkaisi hymypatsaan. Laidunelämä on sujunut mallikelpoisesti, ja Dáriusz on selvästi ottanut ”valtakunnan sovittelijan” roolin.

En ole ikinä nähnyt, että se pomottaisi tai ärhentelisi muille – vaikkakin pitää puolensa, jos joku yrittää pomottaa sitä. Sen sijaan, se tarkkailee jatkuvasti, etteivät muutkaan ärhentele ja että ketään ei kiusata. Jos laitumella on syntymässä ns tilanne, se menee kirjaimellisesti väliin, ja ajaa nahistelijat eri suuntiin.

Huh! Luulin jo, etten enää ikinä näkisi vihreätä ruohoa!

Huh! Luulin jo, etten enää ikinä näkisi vihreätä ruohoa!

Kun Dáriusz on aika korkea (173 cm säkä), sillä on todella pitkä kaula, niin se näyttää kieltämättä vähän kirahvilta, kun se tähystää, että kaikki on kunnossa laumassa.

Dáriuksen erityissuojelusta nauttii suomenhevosruuna, joka on sen ensimmäinen tarhakaveri Suomessa. Siitä on selvästi tullut tärkeä kaveri, jota kyllä pitääkin vähän katsoa perään – se kun ei aina ymmärrä omaa parastaan.

Kertaakaan Dáriuszta ei ole ollut vaikea saada kiinni, ei edes ensimmäisen laidunpäivän jälkeen, vaan se lähtee aina kiltisti mukaan. Ötököitä se tuntuu sietävän suhteellisen hyvin, eikä ole tarvinnut mitään ötökkäloimia eikä erityismyrkytyksiä. Ötökkämyrkkyä käytänkin lähinnä vain maastoon lähtiessä.

Kategoria(t): hevoset | Avainsanat: | Kommentoi

Kevätjuhla

Video puhuu puolestaan 😉

Kevätjuhla

Kategoria(t): hevoset | 8 kommenttia