Me tehtiin se!

Kumman ilme on helpottuneempi?

Kumman ilme on helpottuneempi?

Huh huh, nyt on ohi ensimmäinen koulustartti! Ensimmäinen yhteinen, Dáriuksen ensimmäinen, ja myös minun ensimmäinen, ellei lapsuuden rataharjoituksia ponilla lasketa. Joista niistäkin on liki 30 vuotta aikaa.

Eikä tullut 43 % kuten painajaisessa – vaan 53,2%, eli tavoite täyttyi, kun tuli hyväksytty suoritus ja ihan rennolla hevosella. Rehellisesti sanottuna hevonen oli tänään mielettömän paljon parempi kuin minä – en vain uskaltanut ottaa siitä irti sitä, mitä se tarjosi.

Askellaji tunnistettavissa raviksi.

Askellaji tunnistettavissa raviksi.

Prosentit eivät kerro koko totuutta, nimittäin se etukäteen hermoilemani laukka-käynti -siirtyminen meni kuin menikin alta arvostelun, ja tuotti sarakkeeseen puhtaan NOLLAN. Diagonaalille lähtiessä kaikki oli vielä hyvin, taisin jo vapautuneesti vähän hymyilläkin, mutta en sitten keskittynyt laukkaan loppuun asti. Vähän ennen uraa Dáriusz vaihtoi laukan (kääk), uralle päästyä siirtyi raviin (tuplakääk) ja sain sen käyntiin vasta kulman jälkeen. Tuomarin arvio k o liikkeestä oli ”pahasti myöhässä” (ilmaisu on tässä tapauksessa todellinen understatement).

Eli muuten tuli ihan tyydyttävä rivi, vain yksi 4,5, 4 viitosta, 5 viispuolta, 5 kutosta ja peräti yksi 6,5. Numerot paranivat loppua kohden (tuota nollaa lukuunottamatta), kun pahin jännitys laukesi, ja toki Dáriuksen vahvuus estehevosena on laukassa, josta tulikin hyvät numerot.

Laukat sujuivat.

Laukat sujuivat.

Tuo laukka – käynti -siirtyminen ei oikeastaan harmita, sillä tiesin kyllä, että emme osaa sitä. Eilisessä kenraaliharjoitukssani se onnistui kerran aika mallikkaasti, mutta jos treenikerroista tehtävä onnistuu 1/10, se ei taatusti onnistu kisoissa.

Muutenhan rata oli ihan korrekti ja siisti, vaikka siihen mahtui paljon pieniä virheitä, jotka on helpohko korjata (esim tehtävinen suorittaminen pisteessä, eikä vähän sinne päin, volttien ja pääty-ympyröiden koon fiksaaminen, nyt tuli pari kertaa ”isohko”).

Upeinta tässä päivässä, jota jännitin etukäteen älyttömästi, oli hevonen. Dáriusz ❤ Ensimmäisissä koulukisoissaan se yllätti minut täydellisesti olemalla virtaisa, helppo ratsastaa, ei jännittänyt yhtään, vaikka oli aivan uudessa tilanteessa. Kisapaikan monet reittien varrella olevat maastoesteet puhisuttivat, samoin maneesin ovesta maahan piirtyvät valonsäteet, mutta se selvästi tajusi olevansa kisoissa, joissa pitää mennä hienosti. Kun siirryimme areenalle, käytin hevosta tuomariauton vieressä, jossa se ensin vähän niiasi, puhisi ja pakitti, mutta toisella yrityksellä ei enää pelännyt, mistä kiitin heti. Radan aikana se ei säpsynyt yhtikäs mitään, vaan oli ihan lunkisti.

Kokosin itseni vielä ihan kauniiseen käyntiin katastroofaalisen laukka - käynti -siirtymisen jälkeen.

Kokosin itseni vielä ihan kauniiseen käyntiin katastroofaalisen laukka – käynti -siirtymisen jälkeen.

Otin raipan verryttelyyn, mutta se oli tänään täysin tarpeeton. Itse asiassa sain pidätellä hevosta enemmän kuin treeneissä, mutta yleisölle se ei välittynyt, oltiin kuulemma alitempoisia. Tässä kohtaa taisin ottaa varman päälle, Dáriusz oli sen verran meneväinen, että jäin jarruttelemaan sitä liikaakin, kun lyhyen radan tiet tuntuivat niin pelottavan lyhyiltä. Eli hevonen tarjosi energiaa ja hienoa liikettä, jotka minä varmuuden vuoksi tapoin, että saadaan varmasti oikeat tiet ratsastettua…

Alakerran numerot ilahduttivat: 6 – 5 – 5 – 6 – 6. Etenkin tuo ratsastajan asennon, istunnan ja apujenkäytön kuutonen 🙂 Ehkä noista alakerran numeroista voi päätellä, ettei lajia tarvitse välttämättä kuitenkaan vaihtaa takaisin esteratsastukseen.

Vaikka kisojen status oli seurakisat, seura oli kovaa. Upeat kilpailupuitteet lienevät houkutelleet starttaamaan kisaajia, joita ei enää puskapihattojen karkeloissa näy 😉 Tällä alueella ei ole myöskään kolmeen viikkoon ollut aluekisoja.

Päivän vaativin osuus ja hikisimmät hetket vietin kuitenkin tallissa ennen lähtöä – ensi kerralla joko ulkoistan letityksen teon tai varaan siihen kaksinkertaisen ajan. Tämä koskee myös omien jouhieni letitystä…

Köszönöm! Kiitos!

Köszönöm! Kiitos!

Tästä on hyvä jatkaa! Ensi kerralla ei enää tarvitse jännittää kaikkia niitä radan ratsastukseen liittymättömiä asioita: lastautuuko hevonen nätisti (se lastautui erinomaisesti), antaako se tehdä itselleen letitykset (no jaa, pakko sen oli tähystää oikealle ja vasemmalle, tästä selvitään yllä mainituin konstein), miten hevonen käyttäytyy kisapaikalla (ei moittimista), huuteleeko ja lähteekö se ns soiro suorana vieraiden tammojen perään (ei edes katsellut ujosti, kun oli reissussa oman tyttöystävän kanssa), pysähtyykö se kakkaamaan kesken radan (se oli niin innostunut suorittamaan radan ja kuulolla, että tämä pelko oli turha), törttöilemmeko muiden tielle verkassa (normaaleilla liikennesäännöillä pärjäsi), näytänkö kamalan lihavalta valkoisissa housuissa (huoh – miten voi näyttää lihavalta, jos ei ole lihava), kuulenko kun pilliin vihelletään (kiitos kysymästä, en kuullut), tuleeko pissahätä juuri ennen rataa, ratsastajalle siis (ei tullut, ja vaikka tulisi, 4,5 min kyllä kestää).

Kuvista iso kiitos Tarulle!

Kategoria(t): hevoset, kilpaileminen | Avainsanat: | 17 kommenttia

Uusi tuttavuus

Minulla on uusi tuttava – kisajännitys! Ensimmäistä yhteistä starttia Dáriuksen kanssa en juuri jännittänyt. Kyseessä oli kuitenkin pienet harjoituskisat oman tallin tutussa maneesissa tutussa porukassa ja hevolle tutussa lajissa (esteet).

Nyt siis kalenterissa on ensimmäinen koulustartti ikinä. Näin jo painajaista, että sain tulokseksi 43 %.

Dáriusz pääsee naapurikunnan puolelle debytoimaan ensi sunnuntaina. Matkaseurana pussauskopissa on ihana Papu, eli yksin ei tarvitse lähteä kisapaikalle.

Olin jo ilmoittautunut Helppoon C:hen, mutta viime torstain valmennuksessa valmentaja (Sanna Törnroth) sai ympäripuhuttua Helppoon B:hen. Ohjelmana on K.N.Special, mikä kyllä vaikuttikin mukavalta ja loogisesti etenevältä ohjelmalta. Ja ihme kyllä opin sen käytännössä yhdellä vilkaisulla. Ainoa hankaluus on ohjelman lopussa tuleva laukka – käynti -siirtymä, kun laukkalävistäjältä uralle tultaessa pitäisi siirtyä kauniisti käyntiin. Dáriusz tarjoaa laukanvaihtoa joko uralle tultaessa tai jo ennen sitä… Ihan kävi sääliksi toista, kun se ylpeänä esitti, että hänpä osaa tämän laukanvaihtohomman, kun olemme treenanneet laukanvaihtoa juuri näin, että se vaihtuu lävistäjän jälkeen uralle tultaesssa. Ja nyt se sitten ei kelpaakaan!

Jos vain saan Dáriuksen verkattua pehmeäksi, niin radan suorittamisessa ei pitäisi tulla suurempia ongelmia. Silloin kun se on hyvä, se on todella hyvä ja kuuliainen, ja silloin kun se jännittää, mikään ei suju. Voin vain kuvitella, mitä sen mielessä liikkuu, kun se saapuu kisapaikalle, näkee paljon vieraita hevosia, äänimaisemana on kuulutuksia ja vaimeaa musiikkia – ja sitten niitä esteitä ei näykään missään!

Eli eniten itseäni jänskättää, miten Dáriusz reagoi uuteen tilanteeseen, ja innostuuko se hyppäämään kouluaitojen yli. Tai pelottaako kukkatötteröt ja tuomarikoppi. Tavoitteena on hyväksytty suoritus rennolla hevosella. Huomenna on ensimmäinen ja viimeinen ratatreeni valmennustunnilla. Torstaina tulee vielä raspaaja, ja Dáriuksen suu vähintään tarkistetaan. Ei voi sitten sitäkään selitystä käyttää, että ”se meni huonosti kun hampaat olivat raspauksen tarpeessa 😉

Kategoria(t): hevoset, kilpaileminen | Avainsanat: | 11 kommenttia

Hevoskaupoille Unkariin?

Dáriusz pari kuukautta ennen Suomeen lähtöä. Näistä kuvista valmentajan luota tulee mieleen parhaimmat muistot Unkarista.

Dáriusz pari kuukautta ennen Suomeen lähtöä. Näistä kuvista valmentajan luota tulee mieleen parhaimmat muistot Unkarista.

Kannattaisiko Unkarista lähteä ostamaan hevosta? Tähän kysymykseen on helppo vastata: älä herran tähden ryhdy siihen. Älä ainakaan missään tapauksessa ilman unkarin kielen taitoa ja/tai luotettavaa asianhoitajaa, jolla on kontakteja maassa sekä riittävästi ammattitaitoa.

Minulle esimies sanoi läksiäisiksi, että ”tulet sieltä hevosen kanssa takaisin”, mihin totesin, että ”en todellakaan tule”. Kuinkas kävikään. Hän taisi tuntea minut paremmin kuin minä itse. Minun hevoskauppani Unkarissa tapahtui kuitenkin jonkinlaisen ruumiista irtautumisen kautta – kuin olisin katsellut omaa toimintaani katossa leijuen, ilman mahdollisuutta muuttaa tapahtumien kulkua.

Vaikka minulla kävi satumainen tuuri Dáriuksen kanssa, en tästäkään huolimatta kannustaisi ketään hevoskaupoille Unkariin. Sellaista tuuria ei minullekaan käy enää tässä elämässä, ja samasta syystä minun ei kannata lototakaan, sillä olen lottovoittoni jo saanut.

Ostin hevosen oleskeltuani maassa alle 5 kk – unkarin taitoni ei vielä tuolloin ollut kummoinen, ja saksanikin oli pahasti ruosteessa. Minulla ei myöskään ollut mitään kontakteja – diilerille minut vei parikymppinen ratsastuksenohjaajatyttö, jonka tapasin eräässä hevoslomahotellissa, kun pääsin ensimmäisen kerran Unkarissa satulaan. Silloin en vielä edes tajunnut, ettei hän hyvän hyvyyttään toiminut välittäjänä, vaan sai diileistä omat provikkansa. En tosin ostanut hevosta, jonka hän ensisijaisesti oli minulle katsastanut.

Suurin ongelma unkarilaisissa hevosissa on, että jos niillä on kisattu ja niillä on hyviä tuloksia, ne ovat rikki. Huonot tulokset taas eivät välttämättä kerro koko totuutta: ratsastajien taso on niin kirjava, no sanottakoon suoraan että heikko, että hyväkään hevonen ei menesty kehnojen kuskien kanssa. Hevosten peruskoulutus on myös niin puutteellista, että valmiiksi koulutettua on vaiketa löytää – projektin tai täysin ratsuttamattoman nuoren kyllä.

Hevosten hoitoon ei myöskään satsata, vaan kasvattajat pyrkivät maksimoimaan voitot, ja yrittävät saada hevoset kasvamaan pyhällä hengellä. Kavioiden hoitovälit venähtävät, ja jos ruoho ei kasva kuivuuden takia, laitetaan kädet ristiin ja toivotaan sadetta sen sijaan, että korvattaisiin heikkoa laidunta esimerkiksi kuivaheinällä. Vaikka hevosia tyypillisesti pidetään ulkona laumoissa yötä päivää (mikä on hyvä), laidunten laatu ei välttämättä ole ravinteikas. Laidunkausi on pitkä, ruoho vihertää hennosti maaliskuun puolella, mutta elokuuhun mennessä monet ovat loppuun kaluttuja, eivätkä kaikki hevosten pitäjät osaa tai ymmärrä siirrellä hevosia lohkoilta toiselle. Myös laidunten hoito ja puhtaanapito oli vähän niin ja näin: en nähnyt ainoallakaan tallilla lantoja kerättävän laitumilta.

Unkarilaisella hevosella myös saattaa olla yllättäviä käsittelyongelmia, eihän minunkaan hevoseni 1) mennyt veteen, edes kuralätäkköön, 2) mennyt pesupaikalle, 3) kestänyt seistä kiinnisidottuna avoimella paikalla/ulkona. Nämä kuitenkin olivat pienehköjä ongelmia, kun se sentään on aina käyttäytynyt moitteettomasti kengitettäessä, eläinlääkärin kanssa ja lastauksissa/kuljetuksissa. Läheskään kaikilla unkarilaisilla talleilla ei ole mitään pesukarsinoita, eikä välttämättä edes juoksevaa vettä, eikä jokaista hevosta välttämättä ole aikaa viedä lähimmälle purolle harjoittelemaan vesistöylitystä.

Hevosvarkaudet ja -huijaukset ovat myös valitettavasti arkipäivää. Hevosella saattaa olla joko paperit ”hukassa”, ”käsiteltävänä Budapestissa” (tämä voi olla tottakin) tai paperit ovat ihan jonkun toisen hevosen paperit. Ja vaikka Unkarin hevospassi (”lóútlevél”) on unkarin lisäksi englanniksi ja ranskaksi, se on usein täytetty pelkästään unkariksi. Esimerkiksi Dáriuksen passissa luki sukupuolen (”nem/sex/sexe”) kohdalla vain unkariksi ”mén” eli ori. Väriksi oli merkitty niin ikään vain unkariksi ”pej” eli ruunikko. Otapa niistä papereista sitten jotain selvää, jos et edes väriä pysty papereista katsomaan. Suomi – unkari -perushevossanastoa löytyy esimerkiksi täältä. Samalta sivustolta löytyy myös värisanasto. Unkarilainen hevospassi muuten näyttää tältä.

Vieläkö haluat lähteä hakemaan hevosta Unkarista? Selvä – vaikka huipun löytäminen halvalla ei kovin todennäköistä olekaan, ei se suinkaan mahdotonta ole. Ja kuten sanottu, jos olet valmis tekemään kovan työn itse, ja sinulla on siihen taitoa ja hevoskokemusta (tai sinulla on varaa pistää ratsutus- ja valmennusapuun pieni omaisuus), ja nautit myös matkasta etkä vain lopputuloksesta, unkarilainen hevonen saattaa odottaa juuri sinua 😉

Ilman kielitaitoa ostosten teko kyllä vaikeutuu – auttavastakin unkarin taidosta on hyötyä, ja erittäin todennnäköisesti myös saksasta. Englantia ei osata laajasti, varsinkaan maaseudulla.

Unkarissa on useita hevosmyyntisivustoja, niistä suurin ja tunnetuin on lovasok.hu -portaalin ”eladó lovak” (”hevosia myytävänä”). Toinen isompi sivusto on yllättäen myös nimeltään ”eladó lovak”. Sivustoja selaamalla on helppo huomata, että myytävien hevosten kirjo on huikea, samoin hinnat. Välillä sivustolla on törmännyt niin karmeisiin kuviin, että on tullut paha mieli, ja on mietityttänyt, miten joku ilkeää laittaa näytille kuvia niin laihoista hevosista. Tällaiset hevoset ovat sivustolla valitettavan yleisiä. Erään ilmoituksen kuvissa hevosta irtohypytettiin metallisten putkiaitojen yli. Äly hoi 😦

Värifriikeille Unkari on aarreaitta: erisävyiset kimot ovat yleisiä, samoin ruunivoikot (hiirakot), voikot, ja erilaiset isabella/creme(llo)/palomino -sävyt. Ruunivoikkoväriä on periyttänyt muun muassa täysveriori Marlon poikansa Martalócin kautta (Martalóc oli Saksassa syntynyt holsteiner-ori). Akhal-tek -hevoset ovat jättäneet isabellaa ja tiettyä sampanjan sävyä. Täysveristen värikirjossa on myös enemmän voikkoja ja kimoja, kuin olen tottunut näkemään. Unkarilaisissa poneissa on paljon lehmänkirjavia Welsh-poni -tyyppisiä söpöläisiä.

Myös rotukirjo on laaja. Rotupuhtaat, perinteisten unkarilaisten rotujen edustajat ovat käymässä harvinaisiksi, lukuunottamatta shagyaa, joka ei loppujen lopuksi ole kovinkaan vanha rotu. Shagya on unkarilaisten arabi, josta arabina puhutaan, vaikka virallisesti shagyat eivät ole ox-arabeja. Shagyalla kuitenkin on tarkka rotukriteeristö, jossa määritellään muun muassa paljonko siinä pitää olla arabi-verta, jotta sen voisi rekisteröidä shagyaksi. Se on muutenkin oivallinen rotu, joka on erityisen suosittu matkaratsastuksessa ja soveltuu siihen loistavasti. Se on normi-arabia hieman isompi ja luonteeltaan hieman tasaisempi. Jos olisin matkaratsastuksen harrastaja, hakisin itselleni oitis oman shagyan Bábolnan siittolasta (sikäläinen Ypäjä).

Gidran on jalo rotu – ja puhtaana harvinainen. Niitäkin kuitenkin muutama vielä kasvattaa, ja myös gidraneita suositaan matkaratsastuksessa. Niitä sanotaan Unkarin angloarabeiksi, mutta nekään eivät ole oikeutettuja x-tunnukseen, vaikka niiden jalostuksessa on käytetty lähes pelkästään täysveristä ja arabia.

Kisbér lähes katosi sotien aikana, mutta rotua on herätetty henkiin, ja kisbér soveltuukin lähes kaikkiin ratsastuksen lajeihin harrastetasolla. Se on rohkea ja tervejärkinen hevonen, joka hyppää hyvin ja on keskikokoisena ratsuna monelle sopiva.

Puhdas nonius on myös harvinaistumassa. Siitä on ison, yleensä mustan tai kulomustan vaunuhevostyypin lisäksi paljon matalampi, yleensä ruunikko ”ratsu-nonius”. Se on rakenteeltaan erittäin sopiva kouluratsastukseen, tosin jotkut yksilöt ovat siihen liiankin matalia, kun kouluratsuilta yleensä haetaan näyttävyyttä ja suositaan kookkaampia hevosia. Yhteen tällaiseen tutustuinkin, kun valmentajani oli ostanut sellaisen, täysin kouluttamattoman tamman. Muutaman kerran sillä ratsastinkin, ja se oli kyllä todella herkkä ja energinen tapaus!

Unkarissa hevoset myydään joko ”puhdasverisinä” tai ”ei-puhdasverisinä” – unkarilaisilla on jännä tapa puhua hevosestaan vaikkapa ”noniuksena” – ja lähempi keskustelu osoittaa, ettei se sellainen olekaan, mutta sen isä oli, tai suvussa on niitä paljon. Ystäväni puhui hevosestaan täysverisenä, ja näin oletin pitkään, kunnes selvisi, että sen isä oli täysverinen ja emä muistaakseni kisbér. Täysveristä kyseisessä hevosessa oli lähinnä jatkuvat hengitystiehytongelmat ja ohkainen häntä. Ja kuten jo totesinkin, jos hevosta markkinoidaan arabina, se on taatusti shagya, ei ”oikea” arabi.

Moni luulee unkarilaisen urheiluhevosen (magyar sportló) olevan sama asia kuin unkarilainen puoliverinen (magyar félvér). Eivät ne ole. Magyar sportló on rekisteröity kyseiseen rotuun, unkarilainen puoliverinen taas on yleisnimitys roduttomalle (ja yleensä rekisteröimättömälle) hevoselle. Ei magyar sportló silti ole mikään laadun tae – sitä ei jalosteta (etenkään enää) kovinkaan järjestelmällisesti, vaan lähes mikä tahansa eurooppalaisten puoliverirotujen jälkeläinen voidaan rekisteröidä Unkarin urheiluhevoseksi, maksua vastaan toki. Kuulin eräältä Unkarin hevoshistoriaa pitkään seuranneelta henkilöltä näkemyksen, että jossain mielessä hevosjalostuksen taso romahti kommunismin jälkeen. Valtionsiittoloissa ja maatalouskombinaattien hevosjaostoissa jalostus oli järjestelmällistä ja ammattitaitoista, 90-luvun alusta lähtien hevosia on kasvatettu ”villisti” ja vähän siellä sun täällä. Yleisesti luullaan, että kun naapurin Csinos tai Kedves astutetaan Hollannista tuodulla KWPN-orilla, saadaan takuuvarmasti huippuhevonen.

Dáriuksella on tyypillinen Unkarin urheiluhevosen perimä – se edustaa oikeastaan vanhemman sukupolven sportlóta, jossa on paljon saksalaisia rotuja. Sen isä oli 3/4 holsteiner, emän puolella holsteinerin (Ramzes-linjasta) lisäksi hannover tulee vastaan useammassa linjassa 4. polvessa. Seuraavaksi eniten on täysveristä, kisbériä (jonka jalostuksessa täysiveristä on käytetty runsaasti, Dáriuksen emänisä on kisbériksi rekisteröity) sekä trakehneria – Tempelhüter tulee vastaan neljästi sen kolmen eri pojan kautta.

Nykyään sportló saa uutta verta ylivoimaisesti eniten Hollanista. 1990-luvun alun jälkeen Unkariin on ostettu tai liisattu useita KWPN-oreja, joista viisi eniten käytettyä ovat Doliart, Goliath, Koppány (ex Kafka), Justboy ja Damhus Hoek’s Ginus. Viimeksi mainittu palasi Hollantiin 2004, mutta jätti Unkariin hyvää geeni-perimää: Ginuksen hyvää jälkeläistä etsivälle Unkarista sellainen löytyy taatusti huokeammalla kuin Hollannista.

Myös Selle Francaisia suositaan nykyään: Unkarissa on käytetty ainakin Timorrak des Isles’ia, Fantasme de Courcellea sekä Quito du Baussya. Yhtä Quito du Baussyn jälkeläistä menin kokeilemaan, en pitänyt siitä ollenkaan – seuraavaksi minulle tuotiinkin kokeiltavaksi Dáriusz 😉

Kouluratsastus ei ole Unkarissa suosittua, ja merkittäviä maahan tuotuja selkeitä kouluoreja taitavatkin olla vain Aktion (KWPN) ja Hohenstein II (trakehner).

Roturasisteille tiedoksi: Unkarilaisten ratsuhevosten sukutauluista löytyy myös lämminverisiä ravihevosia. Joillakin niin kaukaa (10+ sukupolven takaa), ettei sillä liene merkitystä, mutta olenpa törmännyt sellaisinkiin Unkarin urheiluhevosiksi rekisteröityihin, joilla ravuri löytyy parin kolmen sukupolven takaa. Unkarilaisten hevosten sukuja löytyy aika hyvin kotimaisesta sukupostista sekä esimerkiksi sporthorse databasesta. Unkarissa ei varsinaista sukupostia ole, mutta jonkinlainen orikatalogi löytyy, tällä sivustolla on siis Unkarissa käytettyjä oreja maailmansodista nykypäivään asti.

Paperit siis kannattaa syynätä tarkkaan, ja kartoittaa hevosen esi-isiä internetin tietokannoista (joissa tosin on paljon virheitä).

Jos unkarilaisella hevosella on kisatuloksia, ne löytyvät nykyään helposti. Sekä este-, koulu- että kenttäratsastuksella on oma kilpailupalvelunsa:

Esteratsastus: http://equestrian.topsoft.hu
– entinen dijugratas.hu
– sivustoa on helppo käyttää, sillä vastikään uusittu versio siitä toimii englanniksi! Sivustolta voi tarkastaa helposti sekä hevosten että ratsastajien tuloksia. Jos jollain hevosella on huonoja tuloksia tietyn ratsastajan kanssa, kannattaa tarkistaa onko kyseisellä ratsastajalla yhtään sen parempaa menestystä muidenkaan hevosten kanssa.

Kouluratsastus: http://www.nevezesdijlovas.hu/
– kisoja on harvakseltaan, maan länsi- ja pohjoisosan ratsastajat käyvät paljon kisoissa Slovakiassa tai Itävallassa, jossa parempi taso.

Kenttäratsastus: http://nevezes.eventing.hu/

Tulokset on siis helppo tarkistaa, jos niitä on. Kyseisille sivustoille tulee myös kansainvälisten, ulkomailla pidettyjen kilpailujen unkarilaisosallistujien tuloksia. Jos tuloksia sen sijaan ei ole, mutta hevosen väitetään hyppäävän 130 cm radan, se todennäköisesti saisi 120 cm:sta hyväksytyn radan ja 110 cm:sta puhtaan radan. Hevosten kykyjä siis totta kai liiotellaan, muttei törkeästi.

Hintataso on edullinen – ns hyvän harrastehevosen tai pikkuluokkien kilpurin saa pikkurahalla. GP-hevosta – jos sellaista edes Unkarissa tulisi vastaan – ei saa sen halvemmalla kuin muualtakaan, tai ne on myyty jo varhain muualle, esimerkiksi Saksaan tai Iso-Britanniaan. Tinkiminen kuuluu asiaan. Vallitsevassa taloustilanteessa alalla on ostajan markkinat.

Kuten missä tahansa, ostotarkastus kannattaa teettää. Jos et tunne alueelta eläinlääkäriä, etsi sellainen vaikka googlesta hakusanoilla állatorvos (=eläinlääkäri), lovak (=hevoset). Eläinlääkärit yleensä puhuvat saksaa, muutama jopa englantiakin. Voit vaikka pyytää myyjää suosittelemaan jotakuta eläinlääkäriä, ja sen jälkeen valitse kuka tahansa muu paitsi myyjän suosittelema henkilö. Eläinlääkäri kannattaa tilata kauempaakin Unkarista, sillä ostotarkastus on halpa, kuten eläinlääkäripalvelut muutenkin. Itse maksoin noin 90 EUR, mikä sisälsi bensakulut (75 km ja takaisin). Pankkisiirtoja ei Unkarissa juuri jaella, joten ostotarkastukseenkin kannattaa varata raha käteisenä paikan päällä maksettavaksi.

Itse rekisteröin hevoseni jonkinnäköisen keskusmaatalousviraston hevostoimistoon (”Mezőgazdasági Szakigazgatási Hivatal”), jonne hevosen passi lähetettiin luovutuskirjan kanssa. Minut merkittiin omistajaksi Suomen osoitteellani, sillä minulla ei ollut osoitetta Unkarissa. Koska minua ei virallisesti ollut olemassa maassa, en tarkalleen ottaen kai olisi voinut ostaa hevostakaan, mutta onneksi virastossa ilmeisesti ymmärrettiin kiertää pykäliä ja omistajan osoite kirjattiin Suomen Turkuun.

Hevosen eläinlääkäritarkastus sujui taiteen sääntöjen eli EU-protokollan mukaan eli hevosen mukaan tehtiin TRACES-paperit suomeksi ja unkariksi. Se, mikä ei mennyt ihan EU-protokollan mukaan, oli Unkarin kansalliset määräykset verikokeista, joita ilman hevonen ei voinut poistua maasta. Näillä labroilla testaiin räkätauti ja näivetystauti, ja testeihin upposi yli 100 EUR, itse eläinlääkärintarkastukseen muutama kymppi.

Hevonen matkusti Suomeen ammattilaisten kyydissa Horse Trans Cargolla. Kuljetuksessa ei ollut moittimista, rekka oli komea ja hevonen oli päässyt lepäämään kahdesti kuljetuksen aikana, Varsovan lähellä ja vielä Virossa ennen lauttamatkaa Tallinnasta Helsinkiin. Valmentajalle oli soiteltu vielä Unkarin puolelta, ja itse sain varmistussoiton, kun hevonen oli laivassa kohti Suomea. Tiesin siis etukäteen minä päivänä hevonen saapuu. Hinta oli noin 1 500 EUR – ei halpa, muttei nyt ihan hurjakaan. Hevonen tuli ehjänä perille. Tosin se oli 4 päivän matkustamisen aikana laihtunut ja kuivunut käsittämättömän paljon – se ei stressatessaan oikein syö eikä juo. Muistan ikuisesti sen pimeän marraskuisen yön, kun näin Dáriuksen kävelevän autosta ulos. Olin onnellinen, että se oli perillä, ehjä eikä ontunut tms ja samalla teki mieli purskahtaa itkuun, kun se oli niin lommoposkinen 😦

Minun ja Dáriuksen tarinalla on siis ollut onnellinen loppu. Tosin eihän meidän tarinamme ole vielä loppunut – se on vasta alkanut.

(En aio alkaa välittää hevosia Unkarista, mutta jos haluat kysyä jotain aiheesta, niin laita sähköpostia: madjaarienmailla@gmail.com).

Kategoria(t): hevoset, Unkari | Avainsanat: | 9 kommenttia

Paluushokki, missä viivyt?

Olen asunut Suomessa kohta seitsemän kuukautta, ja odotellut koska tulee se kuuluisa paluushokki ulkomailta paluun jälkeen.

Sitä ei näy eikä kuulu. Päinvastoin, liioittelematta voin sanoa, että olen nauttinut jokaisesta päivästä Suomessa, niin hullulta kuin se ehkä kuulostaakin pitkän talven jälkeen. Suurimmat ilonaiheet ovat lopulta olleet pieniä, arkisia itsestäänselvyyksiä: valoa, vettä, ilmaa.

Suomen talvessa on valoa. Jo helmikuun toisella viikolla illat ovat valoisampia kuin Unkarissa, ja sen jälkeen päivä pitenee vauhdikkaasti. Unkarin maaseudulla pimeä ilta tuntui koittavan aina yhtä aikaisin, ja pimeyttä korosti sähkövalojen vähäisyys. Yhtään tuikkua ei köyhässä maassa turhaan poltettu. Moni kylä oli kuin aavekaupunki iltakuuden jälkeen. Erityisesti joulun tienoilla suomalainen maaseutu oli täynnä valoa, kun ajelin tallille. Toki näin oli ehkä etenkin vauraassa varsinaissuomalaisessa kulttuurimaisemassa.

(Aavekaupunkimielikuva tuli myös siitä, että Unkarissa ihmiset eivät iltaisin liikkuneet suljettujen porttiensa ja kaihtimiensa takaa mihinkään. Vasta paluuni jälkeen olen tajunnut, miten aktiivisia liikkujia ja ulkoilijoita suomalaiset ovat. Oli sää mikä hyvänsä, teillä näkyy aina juoksijoita, sauvakävelijöitä, lastenvaunujen työntäjiä, kaiken ikäisiä ulkonaliikkujia, koiran ulkoiluttajia, valoisalla ja pimeällä, tuulessa, tuiskussa ja räntäsateessa.)

Pyykkini alkaa pikkuhiljaa puhdistua. Valkoiset pyyhkeetkin pikkuhiljaa vaalenevat pehmeän veden pesujen jälkeen. Kun Unkarissa tajusin, ettei kova vesi juuri puhdista, aloin säästellä parempia vaatteitani, ja käytin loppuun virttyneimpiä t-paitojani esimerkiksi tallilla, ja heitin näitä karmeanhajuisia riepuja pois ennen paluuta Suomeen.

Vesi on tehnyt ihmeitä myös ulkonäölle – hiukset ja iho ovat hienossa kunnossa, enkä enää ihmettele, miksi unkarilaiset rupsahtavat niin nuorena. Puhtaassa ilmassa ja puhtaassa vedessä säilyy hyvin! En myöskään kaipaa Unkarin kuumia päiviä ja ennakoimattomia säätilan vaihteluita.

Lihasmuistissani on edelleen ”nojaamisen pelko”. En vieläkään työnnä roskia alemmas sangossa, kun Unkarin kodissa se aiheutti koko roskasangon romahtamisen lattialle. Katse rekisteröi edelleen tuttuja kirjainlyhenteitä, jos esimerkiksi näen auton rekisterikilvessä kirjaimet ”CBA” (unkarilainen elintarvikekauppaketju) tai ”MKB” (unkarilainen pankkini). Ajotyylini on rauhoittunut suomalaiseksi.

Ja voi että mitä nautin hevostelusta Suomessa! Toki minulla on käynyt tuuri, sillä Dáriuksen tallipaikka on suomalaisessakin mittakaavassa erinomainen ja hoitoon voi luottaa – tallinpitäjä tekee kaikkensa asiakkaiden hevosten hyvinvoinnin eteen. On myös turvallisen tuntuista lähteä yksin maastoon, kun tietää, että voi hätätilanteessa soittaa kännykällä jonnekin, jossa puhutaan kieltä, jota osaan.

En kaipaa Unkarista muuta kuin muutamaa ihmistä, joihin toki edelleen pidän yhteyttä. Yritän myös ylläpitää unkarin kielen taitoani, teen facebook-päivityksiä unkariksi unkarilaisille tuttaville ja Dáriukselle puhun edelleen lähes pelkästään unkaria. Eipä se taida enää suomeksi muuttua – se on meidän oma ”salakielemme”, jolla voin lässyttää hevoselle mielinmäärin.

Olen usein miettinyt, miksi en voi sanoa viihtyneeni Unkarissa kovinkaan hyvin – suuri merkitys oli varmasti maan poliittisella, taloudellisella ja yhteiskunnallisella tilanteella. Unkari oli lipsahtamassa oikeistohallituksen mielivaltaan, tuloerot kasvoivat ja toivottomuus ja turhautuneisuus alkoi olla vallitseva mieliala monien unkarilaistuttavieni keskuudessa. Vaikka minulla rikkaana länsimaalaisena meni hyvin, olen sen verran herkkä, että minua kirpaisi tuttavieni ahdinko.

Kaikesta huolimatta, oli hyvä lähteä, mutta hyvä oli myös tulla takaisin.

Kategoria(t): arki, Suomi, Unkari, yhteiskunta | Avainsanat: , , | 9 kommenttia

Kevätpörriäinen

Kevätpörriäinen ja valkovuokot

Kevätpörriäinen ja valkovuokot

Ensin ei kevät meinannut tulla ollenkaan, mutta kun se tuli, se vyöryi voimallisesti, ainakin Etelä-Suomeen. Vuodenajan vaihtuminen on myös saanut hevoseen virettä. Dáriusz on taas niin oria, niin oria…

Vähän aikaa sitten tarhoja järjesteltiin vähän uudelleen, ja Dáriusz suomenhevoskavereineen sai kolmannen ruunan kimppaan. Heillä on nyt kansainvälinen äijäporukka kasassa. Aluksi Dáriusz ei antanut näiden kahden muun tutustua toisiinsa ollenkaan, vaikka molemmat olivat vain ystävällisen uteliaita toisiaan kohtaan. Dáriusz otti suojelevan asenteen vanhaa kaveriaan kohtaan ja syöksyi väliin aina jos toiset kaksi menivät liian lähelle toisiaan. Kun ensimmäisen kerran vein Dáriuksen tarhasta niin, että kaksi muuta jäivät, se oli suorastaan hysteerinen. Karsinassa minun oli pakko laittaa se riimusta kalteriin kiinni, kun se huusi ja steppasi hermostuneena.

Johtuneeko tästä vai yleisistä kevätfiiliksistä, mutta Dáriusz on ratsastaessa ollut melko haastava. Niin kauan kuin teen keskittymistä vaativia tehtäviä, epäsäännöllisiä kiemurauria, kahdeksikkoja, hevonen on jotenkin kuulolla. Mutta noin muutoin – kaikki muu kentällä ja etenkin sen ympärillä oleva kiinnostaa enemmän. Vasemmassa kierroksessa ei sujunut tallin puoleinen pitkä sivu eikä oikeassa pellon puoleinen. Vasemmalle se ei suostunut väistämään pellolle päin, tallille päin kyllä.

Jokaisen ratsastuksen olen jo pitkään lopettanut siihen, että hevonen seisoo tasajaloin paikallaan, myötää, eikä kurki mihinkään eikä hinkkaa otsaa etujalkoihin tms. Viisi sekuntia. Viime lauantaina tähän meni 30 minuuttia, sunnuntaina 20, ja maanantaina enää 10 min. Edistystä!

Jopa maasta käsitellessä hevonen vie minua ihan sata – nolla. Talutellessani sitä yhtenä päivänä maistelemassa ruohoa, se aivan yllättäen pomppasi laukkaan, mutta ehdin onneksi saada otteen riimusta, ja roikuin mukana, kun hevonen hönksötti jonkun aistihavaintonsa perässä. Eilen tein yksinkertaisinta mahdollista kuuliaisuusharjoitusta maasta käsin, eli hevosen piti pysähtyä kun minäkin pysähdyn ja lähteä liikkeelle vasta kun minä lähden. Kentän siinä kulmassa, jonka takana on varsatarha, sain yrittää aika monta kertaa, ennen kuin onnistui. Mutta onnistuipa kuitenkin. Tämän vuoden varsoista kaksi on syntynyt, ja ne ovat Dáriuksen mielestä niiiin kiinnostavia! Tuoreimman tulokkaan emällä on muuten oma blogi.

Vaikka Dáriusz on päällisin puolin ”kiltti”, nämä säännöllisesti, vaikkakin harvoin, iskevät johtajuuskohtaukset ovat varmasti se syy, miksi entinenkin omistaja totesi, ettei se ole pikkutytön hevonen.

Todisteaineistoa pesupaikalta.

Todisteaineistoa pesupaikalta.

Maastossa se sen sijaan on yllättänyt positiivisesti. Olen ollut nyt ekoja kertoja Suomessa yksin maastossa, ja kaikki on sujunut hienosti. Pientä puhinaa on ollut tukkipinoja ohittaessa tai lutakkoa ylitettäessä, mutta pienintäkään vaaratilannetta ei ole ollut. Autojen kanssa ei ole ongelmia ollut ennenkään, mutta todella rauhallisesti Dáriusz ottaa, vaikka meidät ohittaisi auto molemmista suunnista samaan aikaan. Maastossa se on myös ollut ihana ratsastaa, rento, pyöreä, eteenpäinpyrkivä, mutta kuitenkin täysin kontrollissa ja avuilla.

Myös pesupaikkaongelma on taakse jäänyttä elämää 🙂

Kategoria(t): hevoset | Avainsanat: , | 4 kommenttia

Horsemanshippia itä-blokissa

Dáriuksen pesupaikkaongelman tultua jälleen ajankohtaiseksi tulin muistelleeksi aikaamme Unkarissa. Kun lähdin ensimmäistä kertaa Dáriuksen kanssa maastoon kahden muun ratsastajan kanssa, he kysyivät meneekö Dáriusz veteen. Kysymys tuntui kummalliselta – Suomessa olin tottunut olettamaan, että totta kai jokainen hevonen menee ongelmitta veteen, ja vesikauhuinen polle on harvinainen poikkeus. Kyseisellä maastoretkellä kävi ilmi, että ei, Dáriusz ei tosiaankaan mennyt veteen. Minun epäonnistuttuani tehtävässä, seurueen miehet halusivat rehvakkaasti yrittää ja vaihdoimme hevosia, mutta eivätpä onnistuneet hekään.

Viime syksynä Dáriusz totutettiin veteen, sillä valmentajan tallin lähellä oli tarkoitukseen juuri sopiva, kymmenenisen metriä leveä, kirkasvetinen puro. En ota tästä kunniaa itselleni, vaan M hoiti homman pari ensimmäistä kertaa (kauan joutui hänkin yrittämään), minkä jälkeen vesistöylitys sujui minunkin kanssani. M:lla ratsutuksessa olleen, ystäväni K:n hevosen kanssa hän joutui yrittämään vielä kauemmin.

Itse asiassa, kun ratsastin Unkarissa ensimmäistä kertaa maastossa, ei käytössäni ollut hevonen myöskään suostunut menemään veteen. Kaksi seurueen miestä sitten huputti ja talutti sen puron yli. Kyseinen hevonen oli myynnissä, kun se kuulemma oli vähän hankala. Eräällä toisella vaellustallilla yksi hevonen piti hoitaa ja satuloida käytävällä, koska karsinassa se kävi kaikkien ihmisten päälle. Piti siis saada hevoselle nopeasti riimu päähän ja ulos karsinasta käytävälle.

Samoin muistan, kun pyysin ensimmäisellä tallilla, että sinne tuotaisiin vesipisteeseen vesiletku, jotta voisin pestä hevosen. Silloin minulta kysyttiin eikö Dáriusz pelkää vesiletkua ja olenko varma voiko sen sitoa johonkin kiinni ulos… Jälleen oli ymmälläni miksei voisi, mutta kokeilu osoitti kysymyksen aiheelliseksi. Ei puhettakaan, että Dáriusz olisi suostunut seisomaan sidottuna ulkosalla, ja vesiletku oli hirvitys. Pesimme hevosemme erään ystäväni kanssa siten, että toinen piteli riimunnarusta ja toinen pesi hevosta sienen ja vesiämpärin kanssa.

Aluksi tuntui hämmästyttävältä miten ihmiset saattoivat arvata hevosestani nämä käsittelyongelmat, kunnen pidempään maassa asuttuani tajusin, että on oletusarvo, että mikään tällainen ei hevosen kanssa onnistu.

Ystäväni K:n hevonen olisi tarvinnut etujalkoihinsa suojat, mutta hevonen pelkäsi suojien laittoa niin, ettei sille voitu laittaa niitä. Ammattilainen M ratkaisi ongelman 10 minuutissa, eikä suojien laitto parin kerran jälkeen enää ollut ongelma eikä hevonen mennyt espanjalaista käyntiä ne jalassa 😉

Yhden perheen kaikki hevoset piti kengittää rauhoitettuna. Dáriuksen kengityskäytöstä käytiin vieressä hämmästelemässä, kun se oli niin rauhallinen, ettei edes tarvinnut kiinni pidellä. Yksi ratsastaja oli joutunut luopumaan kisahaaveista, kun hevonen ei suostunut menemään traileriin, joten he kilpailivat vain kotitallin kisoissa.

Moni hämmästeli myös sitä, että menin tuulisella säällä ratsastamaan – tämä kun oli monelle kuulemma sula mahdottomuus. Dáriuszkin kyllä kyttäili aikansa, mutta tottui nopeasti ja käyttäytyi moitteettomasti tuulisella ulkokentällä. (Kokonaan oma lukunsa oli tietysti muut olosuhdehaitat, jotka estivät ratsastuksen ja jopa tallille tulon: kylmä, kuuma, sade, lumi, pakkanen, ehkä sataa, huomenna sataa, itikoita jne)

Yhden hevosta ei voinut sprayata ötökkä- tai hoitosuihkeilla, yhdellä ei voinut lähteä maastoon kun se pelkäsi kaikkea, useampikin pelkäsi eläinlääkäriä jne. Myös Dáriusz pelkäsi suihkeita aluksi, mutta tottui nopeasti. Nykyään se menee siis veteenkin, vaikka mielummin kiertää vesilätäköt, ja Suomeen mukana matkusti enää pesupaikkakammo.

Me suomalaiset usein väheksymme omia hevostaitojamme ja kuvittelemme, että muualla, esimerkiksi Keski-Euroopassa kaikki on paremmin. Minäpä väitän, että meillä suomalaisilla on luonnostaan hyvät edellytykset hevosten käsittelyyn. Suomalaisen luonteen hyveisiin kun kuuluu tunnetusti rauhallisuus ja sisukkuus. Toki monella pinna palaa, jopa minulla, muttei taatusti yhtä helposti kuin tulisemmilla ja lyhytjänteisillä unkarilaisilla. Tuntui, että Unkarissa ei viitsitty nähdä vaivaa, kun tuli ongelma eteen, oli se sitten käsittelyyn tai ratsastukseen liittyvä. Joitain ongelmia taas ratkottiin pelkällä väkivallalla. Koska maalla on myyttinen hevosmaan (perusteeton) maine, unkarilaisen on vaikea pyytää apua hevosongelmiinsa. Eikä osaavia ammattilaisia ihan joka kylästä löydykään, hyvä jos edes läänistä.

Minun perspektiivini on toki pääasiassa peräisin suomalaisista ratsastuskouluista, joissa hevosilla ei yleensä ole käsittelyongelmia. Toisaalta lapsuuteni ja nuoruuteni tallilla oli lähes pelkästään raakoja puolalaisia, joilla oli tullessaan jos mitä käsittelyongelmaa. Mutta niinpä vain ne totutettiin ja opetettiin toimiviksi ratsastuskouluhevosiksi.

Kategoria(t): hevoset, Unkari | Avainsanat: , | 12 kommenttia

Kohtauksia pesupaikalla

Blogia pidempään seuranneet saattavat muistaa jo aikaisemmin pesupaikalla käydyt taistot. Dáriuksen kanssa kaikenlaiset toimenpiteet sujuvat, paitsi tämä yksi: pesupaikalle meno ja siellä olo.

Palasimme Suomeen talven kynnyksellä, joten pesupaikkaharjoittelu on tullut ajankohtaiseksi vasta nyt kurakelien koitettua. Tänään hevosen jalat olivat sen verran kuraiset, että tuumasta toimeen, tuuppimaan hevosta kohti vesiletkua.

(Pesupaikka-ongelmassa on yhdistynyt aiemmin myös ulkosalla sidottuna oleminen, johon onnistuin totuttamaan Dáriuksen noin 5 viikossa juuri ennen Suomeen tuloa. Jossain vaiheessa olin myös saanut hevosen seisomaan rauhallisesti pesupaikalla niin kauan kunnes otin vesiletkun käteen ja laitoin veden valumaan. Unkarin tallilla oli siis vain ulkopesupaikka, jonka puomi oli varsin hutera…)

Tallillamme on sisäpesupaikka, jonne ei ole maailman helpoin tehtävä laittaa hevosta. Sinne pitää käytännössä peruuttaa. Pesarin keskiosa on kallistettu, jotta vesi valuu hyvin lattiakaivoon, joten hevonen voi vierastaa myös epätasaista ja vähän viettävää alustaa.

Ensin yritin ns hyvällä, tuloksetta. Aina kun olin saamassa hevosen takaosan pesupaikan reunalle, Dáriusz kääntyi tallin käytävälle tai jonnekin muualle. Muutaman kerran se yritti syliin ja säntäsi läheiseen tyhjään karsinaan – siitä se ei selvinnyt ilman rangaistusta. Vihdoin sain hevosen sen verran hollille, että sain toisen seinäketjun riimuun kiinni, eikä sen jälkeen enää mennytkään kauaa, kun sain Dáriuszta aseteltua sen verran, että myös toisen puolen ketju ulottui riimuun (kiitos apukäden, joka sattui olemaan paikalla ja kiinnitti toisen ketjun riimuun kun itse pidättelin hevosta paikallaan.)

Siinäpä Dáriusz sitten steppasi järkyttyneenä ja harmistuneena tovin, ennen kuin asettui. Leivänpalat kelpasivat palkkioksi ja se mutusti niitä hermostuneena.

Hevonen rauhoittui ja alkoi seistä ihan nätisti, joten siitä palkkioksi en enää viitsinyt järkyttää sitä vesiletkulla, vaan pesin jalat pesusienellä, ongelmitta. Vielä vähän aikaa annoin Dáriuksen seisoskella pelottavassa paikassa, ja sitten vein sen karsinaansa rauhoittumaan, ennen kuin laitoin sen valmiiksi juoksutusta varten.

Pesupaikka-saaga siis jatkuu, ja harjoituksia on syytä jatkaa säännöllisesti. Seinissä olevat ketjut ovat kuulemma todella tukevat, joten niitä hyväksi käyttäen homma pitäisi onnistua: kun saan hevosen toiselle puolelle kiinni, se ei enää voi sinkoilla mihin sattuu eikä tule syliin.

Ruuna ei ollut komentamisesta moksiskaan, päin vastoin, jälleen kerran se oli normaalia pupuilevampi ja hörisevämpi, kun sille oli näytetty kuka käskee ja kuka tottelee. Sen johtajuutta on muuten taas viime päivinä haastettu tarhassa, ja se on aiheuttanut jo tutuksi tulleita ongelmia ratsastaessa ja käsiteltäessä. Nyt kuitenkin tunnistan kyseisen käytöksen, ja tänään käyty keskustelu tallin omistajan kanssa vain vahvisti epäilyni oikeiksi. Tarhakaveri on taas kiusannut ja haastanut, se muun muassa jää roikkumaan Dáriuksen riimuun, eikä D pääse otteesta irti kun jytkyniskainen suokki tarraa kiinni kuin takiainen.

Kategoria(t): hevoset, Unkari | Avainsanat: | Kommentoi