Paluushokki, missä viivyt?

Olen asunut Suomessa kohta seitsemän kuukautta, ja odotellut koska tulee se kuuluisa paluushokki ulkomailta paluun jälkeen.

Sitä ei näy eikä kuulu. Päinvastoin, liioittelematta voin sanoa, että olen nauttinut jokaisesta päivästä Suomessa, niin hullulta kuin se ehkä kuulostaakin pitkän talven jälkeen. Suurimmat ilonaiheet ovat lopulta olleet pieniä, arkisia itsestäänselvyyksiä: valoa, vettä, ilmaa.

Suomen talvessa on valoa. Jo helmikuun toisella viikolla illat ovat valoisampia kuin Unkarissa, ja sen jälkeen päivä pitenee vauhdikkaasti. Unkarin maaseudulla pimeä ilta tuntui koittavan aina yhtä aikaisin, ja pimeyttä korosti sähkövalojen vähäisyys. Yhtään tuikkua ei köyhässä maassa turhaan poltettu. Moni kylä oli kuin aavekaupunki iltakuuden jälkeen. Erityisesti joulun tienoilla suomalainen maaseutu oli täynnä valoa, kun ajelin tallille. Toki näin oli ehkä etenkin vauraassa varsinaissuomalaisessa kulttuurimaisemassa.

(Aavekaupunkimielikuva tuli myös siitä, että Unkarissa ihmiset eivät iltaisin liikkuneet suljettujen porttiensa ja kaihtimiensa takaa mihinkään. Vasta paluuni jälkeen olen tajunnut, miten aktiivisia liikkujia ja ulkoilijoita suomalaiset ovat. Oli sää mikä hyvänsä, teillä näkyy aina juoksijoita, sauvakävelijöitä, lastenvaunujen työntäjiä, kaiken ikäisiä ulkonaliikkujia, koiran ulkoiluttajia, valoisalla ja pimeällä, tuulessa, tuiskussa ja räntäsateessa.)

Pyykkini alkaa pikkuhiljaa puhdistua. Valkoiset pyyhkeetkin pikkuhiljaa vaalenevat pehmeän veden pesujen jälkeen. Kun Unkarissa tajusin, ettei kova vesi juuri puhdista, aloin säästellä parempia vaatteitani, ja käytin loppuun virttyneimpiä t-paitojani esimerkiksi tallilla, ja heitin näitä karmeanhajuisia riepuja pois ennen paluuta Suomeen.

Vesi on tehnyt ihmeitä myös ulkonäölle – hiukset ja iho ovat hienossa kunnossa, enkä enää ihmettele, miksi unkarilaiset rupsahtavat niin nuorena. Puhtaassa ilmassa ja puhtaassa vedessä säilyy hyvin! En myöskään kaipaa Unkarin kuumia päiviä ja ennakoimattomia säätilan vaihteluita.

Lihasmuistissani on edelleen ”nojaamisen pelko”. En vieläkään työnnä roskia alemmas sangossa, kun Unkarin kodissa se aiheutti koko roskasangon romahtamisen lattialle. Katse rekisteröi edelleen tuttuja kirjainlyhenteitä, jos esimerkiksi näen auton rekisterikilvessä kirjaimet ”CBA” (unkarilainen elintarvikekauppaketju) tai ”MKB” (unkarilainen pankkini). Ajotyylini on rauhoittunut suomalaiseksi.

Ja voi että mitä nautin hevostelusta Suomessa! Toki minulla on käynyt tuuri, sillä Dáriuksen tallipaikka on suomalaisessakin mittakaavassa erinomainen ja hoitoon voi luottaa – tallinpitäjä tekee kaikkensa asiakkaiden hevosten hyvinvoinnin eteen. On myös turvallisen tuntuista lähteä yksin maastoon, kun tietää, että voi hätätilanteessa soittaa kännykällä jonnekin, jossa puhutaan kieltä, jota osaan.

En kaipaa Unkarista muuta kuin muutamaa ihmistä, joihin toki edelleen pidän yhteyttä. Yritän myös ylläpitää unkarin kielen taitoani, teen facebook-päivityksiä unkariksi unkarilaisille tuttaville ja Dáriukselle puhun edelleen lähes pelkästään unkaria. Eipä se taida enää suomeksi muuttua – se on meidän oma ”salakielemme”, jolla voin lässyttää hevoselle mielinmäärin.

Olen usein miettinyt, miksi en voi sanoa viihtyneeni Unkarissa kovinkaan hyvin – suuri merkitys oli varmasti maan poliittisella, taloudellisella ja yhteiskunnallisella tilanteella. Unkari oli lipsahtamassa oikeistohallituksen mielivaltaan, tuloerot kasvoivat ja toivottomuus ja turhautuneisuus alkoi olla vallitseva mieliala monien unkarilaistuttavieni keskuudessa. Vaikka minulla rikkaana länsimaalaisena meni hyvin, olen sen verran herkkä, että minua kirpaisi tuttavieni ahdinko.

Kaikesta huolimatta, oli hyvä lähteä, mutta hyvä oli myös tulla takaisin.

Advertisements
Kategoria(t): arki, Suomi, Unkari, yhteiskunta Avainsana(t): , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

9 vastausta artikkeliin: Paluushokki, missä viivyt?

  1. Heidi sanoo:

    Voisiko yksi paluushokinpoistaja olla Dárius? Eli kun yksi (iso) rutiini pysyy samana, niin varsinaista paluushokkia ei ehdi syntyä. Sitten taas jos joutuisi alottamaan ”tyhjästä”, olisi enemmän aikaa ihmetellä ja vertailla eri tapoja, ja omat rutiinit pitäisi rakentaa täysin alusta.

    Itse en ole ollut kuin pisimmillään muutamia kuukausia ulkomailla (opiskelemassa tai kesätöissä), mutta itse olen kyllä tunnistanut eräänlaista paluushokkia. Tietenkin jos on ollut vaikka niinkin eksoottisessa paikassa kuin Saksa, ei nyt mitään erityistä kulttuurien yhteentörmäystä pääse syntymään, mutta jotenkin jo pelkkä rutiinien täydellinen muutos on vaikuttanut.

    Ehkä Dárius on siis juuri se pieni pala Unkaria joka kulkee aika mukana: jos ei jätä maata, ei voi syntyä paluushokkiakaan. 🙂

    • ferrugo sanoo:

      Olet varmasti oikeassa – tuota en tullut edes ajatelleeksi! Dáriusz tosiaan on parasta, mitä Unkarista sain, ja sen mukana rakkaimmat tuttavuudet, joihin yhteydenpito jatkuu. Se on se pieni iso pala Unkaria, joka on jäänyt elämääni. Hevosen omistaminen vie niin suuren osan ajasta, rahasta ja ajatuksista, että loppujen lopuksi aika suuri osa elämästäni pysyi näin entisellään – paremmissa puitteissa vain!

      Yksi iso stressitekijä oli myös liikenne, sillä ajoin päivittäin vähintään 100 kilometriä vaarallisilla teillä, ja kun tämä on vaihtunut verkkaiseksi suomalaiseksi autoiluksi, niin sellaisen jatkuvan arkistressin ja -pelon puute on varmasti huojentanut oloa ja pehmentänyt paluuta.

  2. heidi sanoo:

    Unkarilla kieltämättä menee huonosti, ja on surullista kuinka maa joka kommunismin ajan päätyttyä ilmeisesti pärjäsi entisistä itäblokin maista parhaiten on nyt taantumassa todella pahasti. Sitä miksi tähän suuntaan on lähdetty en osaa analysoida.

    Mielenkiintoinen havainto oli tuo unkarilaisten nopea vanheneminen: taitaa tosiaan olla niin että siellä ihmisissä näkyvät vanhenemisen merkit nopeammin kuin läntisen Euroopan maissa. Sen mistä se johtuu sanoisin kyllä olevan myös epäterveellisemmät elämäntavat, varsinkin miehillä runsas alkoholinkäyttö ja ainakin naisten osalla meikäläistä lyhyempi lapsuus ja muutenkin kovempi elämä (se käsitys jonka olen saanut on se että monet hyvin ikävät ilmiöt tulevat unkarilaistyttöjen elämään hyvin aikaisin siihenkin nähden että nykyään myös meillä tytöt kokevat painetta luopua lapsuudestaan kovin nuorina).

    Talven pimeyttä en ole Unkarissa kokenut kun olen ollut siellä vain kesällä ja syksyllä ja toki turistina ei muutenkaan ehdi tympääntyä asioihin samoin kuin maassa asuessa. Mutta itse kaipaan sitä kesäöiden pimeyttä jota Suomessa ei ole. Se pimeä yö ja tähtitaivas oli vain jotain niin kaunista.

    • ferrugo sanoo:

      Unkarilaisten nopea ikääntyminen tosiaan varmaan enimmäkseen johtuu epäterveellisistä elintavoista: alkoholista, tupakoinnista, rasvaisesta ruuasta, lisäksi kiinnitin huomiota, että ”aikuiset” (muut kuin parikymppiset aktiiviurheilijat) eivät näyttäneet juuri kuntoilevan ja ulkoilevan. Minua luultiin säännönmukaisesti 10 vuotta nuoremmaksi, kuin mitä oikeasti olen, ja vastaavasti minä arvioin ihmisest noin 10 vuotta vanhemmaksi, mitä he olivat. Uskon myös ilmansaasteiden vaikutukseen: itse harmaannuin todella runsaasti Unkarin vuosien aikana, se olisi toki muutenkin voinut tapahtua samaan aikaan Suomessakin.

      Unkarin tähtitaivaasta joskus kirjoitin tänne blogiinkin – sellaista ei pääse ainakaan Etelä-Suomessa näkemään, kun meillä on niin paljon valosaastetta. Jotain kaunista siis tuottaa Unkarin köyhyyskin 😉 Tosiaan, kevättalven suhteellinen pimeys oli minullekin yllätys. Hevosharrastuksessa illan valoisuudella kun on paljonkin merkitystä – työpäivän jälkeen ei maastoon ehtinyt oikein ennen kesäkuukausia.

  3. pacolady sanoo:

    Hyvä kirjoitus. Itsekin ulkomailla asuneena olen oppinuta arvostamaan monia suomalaisia erityispiirteitä. jotka aikaisemmin tuntuivat itsestään selviltä ja jopa tylsän tavallisilta. Kyllä kotimaa on aina kotimaa 🙂

    • ferrugo sanoo:

      Niinpä, ihan niitä perusjuttuja kaipasi – vettä, ilmaa, puhtautta. Täytyy sanoa, että paluun jälkeen minusta on tullut tosi herkkä sille, jos joku alvariinsa haukkuu Suomea, etenkin jos henkilö ei koskaan ole muualla asunutkaan…

  4. Marietta sanoo:

    Olipa erinomainen kirjoitus. Olen miettinyt vähän samaa. Miltä tuntuu joskus palata Suomeen… Georgia ja Unkari ovat kuitenkin aika lähellä toisiaan monissa asioissa. Ainakin Suomen matkoilla olen ollut aina vain kovin tyytyväinen, ja kun olemme paljon Suomessa, ei tunnu aina siltä, että olisimme varsinaisesti koskaan kotimaatamme jättäneet. Kyllä suomalainen aina Suomeen kotiutuu.

    • ferrugo sanoo:

      Uskon, että mitään yleistyksiä on lopulta vaikea tehdä, miten kukin paluun kokee. Tiedän, että jotkut ovat itkeneet hysteerisesti vierailta mailta lähtiessään, jotkut Suomeen palattuaan tuijotelleet puoli vuotta kattoon. Minulla varmasti vaikutti myös se, ettei minun ollut oikein mahdollista luoda kiinteää ystävä/tuttava/työkaveriporukkaa, josta irtautuminen olisi tehnyt lähdön vaikeaksi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s