Kauan sitten

Ensimmäinen hevoseni oli kiedottu lahjapaperiin.

Ensimmäinen hevoseni oli kiedottu lahjapaperiin.

Sain ensimmäisen oman hevosen jo 1,5 -vuotiaana. Se oli väriltään mustankimo, ja siinä oli punaiset pyörät ja kahvat ja se oli muovia. Joulupukki toi sen. Sen nimi oli proosallisesti ihan vain ”Heppa”. Muistikuvieni mukaan halusin ”talutella” sitä kietomalla sen kaulaan hyppynarun ja vetämällä sitä perässäni.

Vähän eläväisemmän hevosen selässä olen todennäköisesti ollut Särkänniemen huvipuiston Lasten eläintarhassa, jossa oli joskus ponitalutuksia. Ihan varma en kyllä ole.

Mutta noin kymmenen ikävuoden korvilla olin tyttöjen kesäleirillä, jonne yhtenä päivänä saatiin ohjelmanumeroksi oikeita hevosia! Legendaarinen Lahtisen Olli teki asiakasrekrytointia varsin taitavasti tuomalla hevosautollaan (joka taisi olla joku vanhasta onnikasta tuunattu hyrysysy) neljä pollea 7 – 12 -vuotiaiden tyttöjen keskelle. Muistan edelleen, että talutusratsastukseen tuotiin musta Alfa (syntynyt 1959, oli tuolloin jo yli 20 v.), ruunikko Elegant, kimoponi Gray Moon eli Greippi sekä shettis No Matter eli Masa.

Tukeva etukeno jo 1 v, vähän jännittääkin.

Tukeva etukeno jo 1 v, vähän jännittääkin.

Kipinä syttyi. Hevoset olivat ihaninta, mitä olin ikinä kokenut, enkä muista pelänneeni yhtään. Kaiketi aloin haaveilla ääneen ratsastuskurssille pääsemisestä, sillä haaveeni kävi toteen, kun isoäitini kuuli sen. Hän, tuolloin liki kahdeksankymppinen, oli ratsastanut nuoruudessaan Lappeenrannassa, ja oli kuulemma ollut myös ”kova tyttö vikeltämään”. Hän pukeutui aina leninkeihin ja sukkanauhasukkiin, pani käsineet ja hatun lähtiessään ostamaan Ilta-Sanomia, ja ainoat housut, joihin hän koskaan oli pukeutunut, oli ratsastushousut.

”Mene hevosen karsinaan arkailematta ja juttele hevoselle rauhallisesti, niin teistä tulee hyvät ystävät”, kirjoitti Lappeenrannan mamma kirjeessään, jonka mukana tuli setelit ponialkeiskurssia varten. Minä kiitin ja vastasin kertomalla seikkaperäisesti jokaisesta tunnista ja millä ponilla milloinkin ratsastin. Harmi, etteivät kirjeet ole tallella, mutta nuo isoäidin ohjeet ovat usein mielessäni, kun menen hevosen karsinaan.

Olen myös usein surrut, etten koskaan tavannut Lappeenrannan isoisääni, joka kuoli vuosikymmen ennen syntymääni. Hänelle hevoset eivät olleet pelkkä harrastus, vaan myös työ hänen palvelleensa Suomen ratsuväessä.

Vanhemmat jatkoivat sponsorointia myöhemmin, mutta teini-ikäisenä tienasin toisen viikkotunnin lapsenvahtina ja ulkoiluttamalla opettajani Kultaista noutajaa. Ratsastusvarusteiksi riitti pitkään kypärän, hanskojen ja raipan lisäksi Kontiot, vanhat sammarit ja se kulahtanein huppari. Nykyään minulla on yhdelle ainoalle hevoselleni neljätoista (14) satulahuopaa – nehän riittäisivät pienen ratsastuskoulun tarpeisiin!

Olin poniratsastajana ihan pätevä – näin ainakin kuvittelen, ja hevosiin siirtyminen tuntui kuin olisi eri lajia alkanut harrastaa. Pari vuosikymmentä myöhemmin on helppo sanoa, että minusta ei ehtinyt koskaan tulla taitavaa ratsastajaa. Kokenut kyllä, ja sillä tavalla varma, etten pelännyt mitään ja olin lahjakas pysymään selässä hurjemmissakin rodeo-pukeissa.

Tämäkin Heppa oli rakas. Näköjään hellimisen tiimellyksessä on ratsastajan toinen tossukin pudonnut.

Tämäkin Heppa oli rakas.

Hevosvuosina tykkäsin hypätä, ja osallistuin muutamiin talli- ja seurakisoihin, yleensä unohdin radan viimeistään kolmosesteen jälkeen.

Opiskeluvuosina hevostelu päättyi niihin tavallisiin syihin: ei ollut rahaa eikä aikaa, ja sitten myös siskoni, jonka kyydillä olin tallille päässyt, muutti Helsinkiin. Jossain vaiheessa olisi taas ollut rahaa ja autokin käytettävissä, mutta kynnys palata hevosen selkään oli korkea!

Kun menin Unkariin, olin palannut lajin pariin vasta reilu vuosi aikaisemmin. Epäonnekkaasti saavuin maahan marraskuussa – kausi oli jo kerennyt päättyä, eikä missään ollut tarjolla ratsastusta ennen maalis – huhtikuuta. (Lue lisää paluustani satulaan tästä postauksesta.)

Näin jälkeenpäin ajatellen, olin hullunrohkea, kun ostin hevosen niinkin vähäisellä kokemuksella ja vielä Unkarissa. En olisi osannut katsoa hevosen rakenteesta muuta kuin notkoselän ja alakaulan. Onni oli kuitenkin matkassa, enkä sekuntiakaan ole katunut. Dáriusz on tullut pitkän matkan Pusztavamista ja unkarilaisilta esteradoilta, mutta epäilemättä se nauttii elämästään Suomessa. Tänään minä ja aurinko hymyilimme kilpaa, kun annoin hevosen laukata pellolla syvässä lumessa. Kovaa!

Mainokset
Kategoria(t): hevoset. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

10 vastausta artikkeliin: Kauan sitten

  1. heidi sanoo:

    Tuo sinun ”Heppa” on jotenkin tosi tutun näköinen, minulla ei tuollaista ole ollut joten en tiedä mistä se on tuttu. Minulla ensimmäinen ”hevonen” oli varmaan isoisäni tekemä puuhevonen joka oli ollut jo äidilläni. Ensimmäinen kosketus oikeisiin hevosiin oli talutusratsastuksessa pikkukaupungin markkinatapahtumassa. Äitini ei meinannut saada minua millään lähtemään, hevosen selkään piti päästä aina vain uudestaan.

    Ratsastuksen aloitin näin aikuisen näkökulmasta aivan kamalalla maalaistallilla. Tämä on asia joka nyt kaduttaa koska eihän siellä mitään oppinut, päinvastoin siellä oppi ratsastamaan väärin. Lapsena oppii asioita eri lailla kuin aikuisena ja jos tuolloin olisi aloittanut kunnollisessa ratsastuskoulussa niin ehkä olisin edistynyt eri tavalla. Noita kaikenkarvaisia (yleensä maalais-)talleja joilla ei ollut liiton hyväksyntää kutsuttiin nimellä villit tallit ja niitä taisi siinä 80/90 -lukujen taitteessa olla paljon.

    Ihana tilanne sinulla kun sait neuvoja tuolta ratsastaja-isoäidiltä!

    • ferrugo sanoo:

      Taisi olla tuo Heppa tosi tyypillinen 70-luvun kodin esine, samoin kuin nuo Bonanza-sohvakalusteetkin 😉

      Sanalla sanoen, eipä se nyt niin kummoista se ratsastuksenopetus ole välttämättä ollut edes SRL:n hyväksymillä talleilla… itsellä ainakin tuli sellainen tunne Unkarissa M:n opissa, että ”miksei kukaan ole neuvonut minulle tätä aikaisemmin?”

      • heidi sanoo:

        Tuo on kyllä totta että ainakin silloin kun ratsastuskoulut saivat vielä SRL:n tähtiä niin kolmen tähden kouluissakin oli sellaisia talleja että huh huh…ja onhan se toki eri asia saada yksityisopetusta, vaikka ratsastuskoulu olisi todella hyvä niin isossa ryhmässä ei opettajalla vain ole mahdollisuutta antaa todella yksilöllistä opetusta. Tavallisissa ratsastuskouluissa on yksitysitunteja usein vaikea saadakin ja ne ovat todella kalliita, ainakin pääkaupunkiseudulla. Unkarissahan, mikäli löytää tallin jossa on tarjolla laadukasta opetusta, ovat yksityistunnit huomattavasti halvempia kuin Suomessa.

        • ferrugo sanoo:

          Niitä halpoja ratsastuntunteja, kuten muitakin halpoja palveluita, kieltämättä on ikävä… Hinta on Suomessa 3 – 5 -kertainen, kaikkein kalleimmat vielä senkin yli.

          Oma ensitallini oli silloisen mittapuun mukaan ihan ok – kaikkialla silloin lainakypärät olivat munankuoria, turvakypäriähän ei ollut edes olemassa. Mutta opetuksen tasosta ei voinut puhua – välillä oli parempia opettajia, välillä aika kehnoja. Tavallaan harmittaa, että aika monta vuotta meni ”hukkaan”, kun edes perustavaa laatua olevia virheitäni ei korjattu, sellaisia joita olisi ollut helppo korjata. Toisaalta: ehkä hyvä, että lapselle harrastus pysyi hauskana poneiluna ilman tiukkoja vaatimuksia. Lapsena ei ikinä ollut sellaista tunnetta, että apua, en osaa, tai että en kehity…

  2. tarukuu sanoo:

    Ihana postaus ja kuvat!

    Muistan nähneeni noita ”Heppoja” joidenkin kavereiden luona. Minun eka hevoseni kurkkii edelleen olohuoneessa. Se on mummun Ruotsista tuoma dalahäst, joka oli minulle noin vuoden vanhana sopivankokoinen ratsu.

    Ensimmäiset talutusratsut ovat hyvin muistissa minullakin, vaikka päiväkoti- ja ala-astekaverit alkavatkin painua unholaan…

    • ferrugo sanoo:

      Kiitos 🙂 On se tosiaan ihme homma, että muistan kuin eilisen päivän ne talutusratsut ja koko sen päivän ja tapahtuman. Aurinko tietysti paistoi ja kaikkein ihaninta oli, kun sai mennä oikeallakin hevosella (vaikka vähän pelottikin korkealla) eikä pelkästään poneilla…

  3. Maija sanoo:

    Söpöä, harmi että mun aikana ei enää ollu noita hevosia tarjolla. Ainakaan mulle 🙂 Mun, eka oma hevonen oli itsetekemäni puuhevonen ja sekin ”kuoli” kun ajoin pienenä sitä päin ruohonleikkurilla. Tosin tässä vaiheessa hevonen oli jo eläkkeellä kun oli sen verran hauras jo siinä vaihessa 🙂

    • ferrugo sanoo:

      Juu tuo heppa taitaa olla meidän 70-luvun lasten juttu 😉 Mutta joka vuosikymmenellä omat juttunsa – olin muuten todella katkera, kun serkullani oli Barbien hevonen, eikä serkku edes harrastanut hevosia 😉

  4. Heli sanoo:

    Lappeenrannan mammalla oli ratsastushousujen lisäksi myös hiihtohousut 🙂 Mutta muita housuja mamma ei tietääkseni koskaan käyttänyt.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s