Seuraa johtajaa

Dáriusz on koko vuoden toiminut ratsastaessa todella kivasti, se on ollut kevyt ja rento oikeastaan koko ajan hampaiden hoidon jälkeen. Se on oppinut myötäämään pysähdyksessä, siirtymiset ovat alkaneet sujua paremmin (eli peräänanto säilynyt myös hitaampaan askellajiin siirtyessä). Olen jopa saanut sen peruuttamaan pari ensimmäistä askelta nyökyssä, alussa se ei onnistunut ollenkaan. Arvelen, että sitä oli estepollena peruutettu vain rangaistuksena, sillä peruutusavuilla se nosti katseen kohti taivasta ja peruutti tuhatta ja sataa. Nyt saan kaksi askelta peruutettua kauniisti ennen kuin pää alkaa nousta, enkä ole edes treenannut koko teemaa kovin usein.

Siksi olinkin aivan ymmälläni, kun hevonen muutama päivä sitten ”lakkasi toimimasta” aivan yks kaks. Oli jännittynyt, ei taipunut, ei rentoutunut, ei ollut suorakaan, juoksi alta, ei ollut kuolaimella, välillä nosti pään ylös ja kalisutteli kuolainta. Tämä tapahtui kesken ratsastuksen, ja silloin maneesissa olikin kummitus (kahisevatoppapukuinen lapsi) katsomossa, jota se alkoi kyttäämään. Ja sen jälkeen se säpsyi ja kyttäsikin aivan kaikkea – talikkoa, pallia, kakkakasaa.

Sen olen jo oppinut, että näissä tilanteissa tappelu ja kovat otteet ei auta. Itse pitää pysyä rauhallisena ja rentona ja unohtaa raipattaminen protestointitilanteissa. Kävin mielessäni läpi mikä ratsastuksessani olisi pielessä: hävitänkö kuolaintuntuman, puristanko polvilla, enkö katso eteenpäin, ovatko kädet suoristuneet ja jäykistyneet. Loppuraveissa eteen alas Dáriusz sentään vähn rentoutui ja venytti, jottei tarvinnut viedä jäykkää hevosta talliin ja saatoin lopettaa.

Ja kuten aina: mielessä pyöri huoli, onko hevonen sittenkin jostain kipeä? Selkä? Jalat? Suu? Kaviot? Maha? Mikä? Sunnuntaisen jännittyneen ratsastuksen otin hevosen seuraavana päivänä liinaan, ja voilá, hevonen oli rento ja puhdas, ja esitti lopuksi sellaista ravia, että etujalkojen putsit olivat tarpeen muutenkin kuin koristeena. Dáriusz ei todellakaan tuntunut kipeältä, joten aloin pohtia edelleen mitä minä itse teen nyt satulassa väärin.

Tiistai olikin sitten sunnuntaisen toisinto, mikään ei tahtonut onnistua, vaikka kuinka yritin rentoutua ja rauhoittua itse. Mietin koko illan, mitä ihmettä, enkö enää yhtäkkiä osaa ratsastaa😦 Koko talvi oli sujunut niin mainiosti ja yhteistyömme kehittynyt nousujohteisesti, etten enää edes muistanut, miltä tuntuu, kun homma ei suju.

Aikani märehdittyäni, keksin mistä kiikastaa. Kun hevonen sunnuntaina alkoi kytätä, minä jätin sen yksin. Okei, olin itse rauhallinen ja rento (kun yleensä tämä on suurin ongelmani, että kun hevonen jännittyy, minä jännityn ja toisin päin), mutten päättäväinen ja napakka, vaan suhtauduin hevoseen asenteella ” voi raukkaa, mikä nyt niin järkyttää”. Kun Dáriusz on muutenkin muuttunut viime aikoina paljon eteenpäinpyrkivämmäksi, olen unohtanut ratsastaa sitä jalalla. Pohkeen takana oleva hevonen on tavallaan yksinkertainen ratsastaa: eteen, eteen, eteen. Mutta jos se jo menee eteen, niin mitenkäs niitä pohkeita sitten käytetään? Ei ainakaan niin kuin minä taisin tehdä, että jalat vain roikkuivat mukana, kun hevonen kiiti ja säpisi eteenpäin.

Ja kun hevoselta yhtäkkiä hävisi johtaja kyydistä, sen piti itse alkaa johtaa. Ja mitä johtajahevonen tekee? On valppaana ja kyttää ympäristöä.

Eilen meninkin sitten oikein topakkana talliin. Dáriusz ei hörissyt eikä tervehtinyt, se ei ollut ollut huomaavinaankaan minua muutamaan päivään. En antanut hevosen pyöriä yhtään karsinassa kun laitoin sitä valmiiksi – tätähän se ei ole pitkään aikaan tehnyt, mutta ilmeisesti sen on nyt ollut pakko kaikin tavoin selvittää, onko sillä pomoa vai ei. Kun kiristin maneesissa satulavyötä, ja se yritti peruuttaa, puutuin asiaan samantein karjaisemalla ”nem!” (=”ei!”) ja otin vielä raipan maasta käteen varmemmaksi vakuudeksi.

Otin ohjat tuntumalle heti selkään noustuani ja ratsastin pitkät alkukäynnit. Verryttelin kevyessä ravissa, ja katsomo/ovipäädyn kyttäämiset kuittasin aktiivisemmalla pohkeella. Reaktion puutteen kuittasin välittömästi toistamalla avun voimakkaammin. Raippaa en tarvinnut, sillä Dáriusz toden totta oli edelleen reipas. En silti unohtanut pohkeita vaikka hevonen kulki hyvin eteen.

En antanut Dáriuksen edes pysähtyä kakkaamaan (myönnän, olen ollut tässä asiassa aika lepsu, ja sitä paitsi D on mestari tekemään äkkipysähdyksen vaikka laukasta, kun kakkahätä iskee). Joka ikiseen kulmien oikomisyritykseen reagoin voimakkailla paino- ja pohjeavuilla.

Dáriusz toimi. Ei ihan niin kevyesti ja kivasti kuin koko talven, mutta se oli aivan eri hevonen kuin tiistaina ja sunnuntaina. Myös peruutustehtävä peräänannossa meni paremmin kuin ikinä – taisi mennä peräti kaksi ja puoli askelta hienosti ja rauhallisesti, ja se alkoi selvästi päästä itse jyvälle, että päätä ei ole tarkoitus nostaa taivaisiin kun peruutetaan.

Ja kuinka ollakaan: kun hoitelin hevosta ja sen varusteita ratsastuksen jälkeen, se hörisi minulle ”hö-hö-hö” joka kerta, kun palasin sen karsinan luo hakemaan jotain varusteita tai kun toin sille pari porkkanaa. Se oli jälleen tyytyväinen, kun pomo oli tullut takaisin.

En pidä ilmaisuista ”hevonen sikailee” tai ”hevonen testaa”. Ne ovat ihmisen sanoja, mutta hevonen ei pahuuttaan ole sellainen, kuin Dáriusz oli muutaman päivän. Sitä alkoi yksinkertaisesti huolestuttaa ja hermostuttaa, ettei sillä ole enää johtajaa, ja sen oli pakko ottaa asiasta selvää.

This entry was posted in hevoset and tagged . Bookmark the permalink.

3 vastausta artikkeliin: Seuraa johtajaa

  1. Alice sanoo:

    Hieno kirjoitus itseäkin mietityttävästä aihepiiristä! Hyvä että keksit mistä kiikastaa, ja nyt kumpikin osapuoli voi olla tyytyväinen.
    Itsellä on vielä kovin hakusessa tuo ’suojelijan’ tai johtajan käytös, mutta saan onneksi harjoitella pienin askelin turvallisesti pienessä ratsastuskoulussa.:)
    Välillä sitä unohtaa, että niin iso eläin oikeasti pelkää tai jännittää omin silmin vaarattomia tilanteita. Koko hämää.;)

    • ferrugo sanoo:

      Kiitos. Vaikka harmitti, kun ratsastus oli kaukana nautinnosta, niin tavallaan hyvä, että välillä tulee tämmöisiä pieniä haasteita, jotka opettavat paljon hevosesta – ja itsestä! Kun ratsastaa aina vain omalla hevosella, jumiutuu helposti tekemään niin kuin aina ennenkin on tehnyt, ja hevosen luku jää vähemmälle. Vaikka oma on ihana, ratsastuskoulussa pääsee lukemaan erilaisia hevosia ja niissä saa aina opetusta. Varmasti jos joku olisi katsellut ratsastustani, olisi heti huomannut mistä kiikastaa, että esimerkiksi jalkani eivät tehneet mitään… Onneksi on sentään jonkin verran varaa ottaa valmennusta.
      Hevosen koko myös hämää sikäli, että etenkin luonnostaan arempi ihminen ei tohdi ottaa pomon roolia – tuommoiselle jättiläisellekö tässä pitäisi pomoksi ruveta, apua, en uskalla. Autoritäärinen, aggressivinen ja huutava ihminen ei ole yhtä kuin luontainen johtaja, ei todellakaan. Mutta sopivasti dominoiva ja ruumiinkieleltäänkin vähän mahtaileva ihmistyyppi on luonnostaan hyvä hevosten kanna – meidän muiden pitää sitten oppia sitä johtamista😉

      • ferrugo sanoo:

        Juttelin tallinpitäjän kanssa Dáriuksen käytöksestä, ja yhdessä pohdittiin, mikähän ruunalle nyt on iskenyt. Kuulemma tarhakaveri, suokkiruuna on viime päivinä alkanut vähän haastaa, vaikka on tähän asti ollut aivan lapanen ja alistunut Dáriukselle. Ystävällisessä hengessä tosin kisailevat ja kevättä on rinnoissa😉 Mutta kai kaikki vaikuttaa kaikkeen, olisiko laumahierarkian hienoinen järkkyminen saanut sen haastamaan minua. D kun kuitenkin on välillä niin olevinaan herra ori😉

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s