Oon kotona taas…

… täällä villissä maass’. Olen ollut Suomessa kuukauden, eikä mitään negatiivista paluushokkia ole vieläkään tullut, ei minkäänlaista. Päinvastoin, olen nauttinut jokaisesta hetkestä, vaikka on marraskuu.

Enää en havahdu, kun näen suomalaiset rekisterikilvet – ”hei, täällä on joku muukin suomalainen” – niitä näkyy täällä päin aika paljon. Marketin vihannestiskillä töniessä suustani sen sijaan meinaa edelleen tulla ”Bocsánat!” ja myös ”Entschuldigung!” Kahden vuoden Unkarissa olon aikana käytin määrällisesti eniten englantia, mutta arkielämän tilanteissa hallitsivat saksa ja unkari, joten arjessa päässäni pyörivät edelleen nämä kielet. En edes tiedä kaikkien hevoseni varusteiden nimiä suomeksi. Onneksi tallilla on mukavaa porukkaa, joilta kehtaa kysyä. Pari päivää sitten minulle selvisi, että ”Hufglocken” on ”putsit” ja ”Lammfell” on ”romaani”.

Suihkuni on ihana. Lämmintä vettä tulee, paineella. Käsienpesuallas alkoi kaivata kuurausta 3 viikon jälkeen, Unkarissa kalkkisaostumia sai hinkata päivittäin. Arjen pikku iloja. Lihasmuistiini on jäänyt hämmennys ovien aukeamissuunnasta. Unkarissa opin nykimään ovet sisäänpäin, koska useimmiten ne aukesivat sisäänpäin – vaan eivät aina. Tuttuja ovia availen Suomessa vanhasta muistista oikein, mutta evakkotoimitiloihin siirtyneellä työpaikalla en tiedä pitäisikö ovia työntää vai vetää.

Ruokahaluni on huikea. Tajusin jokin aika sitten, että parin viime vuoden aikana minulla oli vain nälkä, muttei ruokahalua: ne ovat kaksi eri asiaa. Erityisesti lähimarkettini hevi-osaston näkeminen oli pyörryttävän ihana jälleennäkeminen – voiko näin tuoreita salaatteja ollakaan? Samalla draivilla menee varmaan vielä joulukin ja suomalainen kalapöytä.

Ennen kaikkea minulla tuntuu olevan moninkertaisesti vapaa-aikaa. Ajansäästö syntyy ensisijaisesti lyhyistä välimatkoista: täällä 5 km työmatkaan menee 5 minuuttia, Unkarissa siihen tuhraantui helposti 20 minuuttia ja toisinaan enemmänkin. Tämä siitäkin huolimatta, että asun nyt 180 000 asukkaan kaupungissa, Unkarin asuinkaupunkini oli noin 32 000 asukkaan maalaistaajama. Ero selittyy epäonnisella asunnon sijainnilla, barokkikaupungin ahtailla ajoväylillä ja sillä, että Unkarissa ei juuri tunneta liukuvaa työaikaa: kaikki ovat liikkeellä tismalleen samalla hetkellä.

Tallimatkanikin on naurettavat 19 km, josta vajaat puolet voin huristaa moottoritietä. Ennen tallimatkoihin meni päivittäin noin 1 h 20 min, nyt selviän reilulla puolella tunnilla. Hevostarvikkeita jouduin Unkarissa hakemaan 45 km päästä, täällä minulla taitaa olla alle 10 kilometrin säteellä ainakin viisi liikettä.

Lisääntyneen vapaa-ajan olen tainnut toistaiseksi käyttää lähinnä nukkumiseen, sillä etenkin ensimmäisinä viikkoina Suomessa olin jatkuvasti todella väsynyt, huolimatta kellon ympäri nukutuista yöunista. Nyt alkaa jo helpottaa. Ja jos on ruokahaluni ollut huikean hyvä, niin on myös ollut uneni laatu. Joissakin paikoissa vain nukkuu ylivetohyvin, ja asuntoni Suomessa on yksi niistä paikoista. Naapurini ovat hiljaisia, eikä liikenteen melu kantaudu yhdeksänteen kerrokseen.

Lähimuistini taitaa olla kuormittunut, sillä etenkin alussa unohtelin jatkuvasti pikkuasioita. Menin kokoukseen tiistaina, vaikka se oli merkitty kalenteriin keskiviikoksi. Sisäinen kellonikin taisi pitkään elää Keski-Euroopan ajassa, sillä tuntui kuin olisin koko ajan joka paikasta tunnin myöhässä. Unkarissa unohdin jatkuvasti nostaa pankkiautomaatilta käteistä – nyt olen jatkuvasti iloisesti yllättynyt, kun mihinkään ei tarvi käteistä, vaan lasku erilaisista palveluista (eläinlääkäri, sähkömies) tulee postissa kotiosoitteeseen.

Ja vaikka Unkarin liikenne sai tukkani nousemaan pystyyn, olen valitettavasti imenyt vaikutteita sikäläisestä ajotavasta. Minä olen nyt se kaahari. Ajan kyllä ihan sääntöjen mukaan, huomattavasti sähäkämmin vain kuin varsinaissuomalaiset. Huomaan vain ärsyyntyväni kuhnimisesta enemmän kuin ennen. Tarkkana saa olla, esimerkiksi liikennevalojen vaihtumiseen vihreäksi turkulaiset reagoivat hyvin hitaasti, unkarilainen olisi jo kaukana. Tosin alueelliset erot Suomen sisällä ovat yllättävän suuria – kävin viikonloppuna sekä Helsingissä että Tampereella, ja pääkapunkiseudulla rytmi on toki nopeampi. Tampereella jotain Helsingin ja Turun väliltä, vaikka hämäläisiä hitaaksi sanotaankin.

Liikenteessä ei siis tarvitse pelätä jäävänsä muiden jalkoihin, mutta eipä tarvitse muutenkaan. Kaksi vuotta tulin kiilatuksi ja nöyryytetyksi usein, vailla mahdollisuutta pitää kunnolla puoliani, kun en osannut riittävän hyvin kieltä. Nyt otan sen korkojen kera takaisin. Olin ennen nössömpi, ja minut olisi voinut kiilata jonossa Suomessakin, enää ei. Viimeksi tänä aamuna osasin kai kehon kielelläni kertoa autohuollossa jälkeeni tulleelle kiireiselle pukumiehelle, että ”älä edes yritä”. Viikonloppuna palautin epäröimättä sakkaisen punaviinilasillisen tarjoilijalle, entinen nössö minä olisi siemaillut sen tyynesti, mutissut ehkä seuralaiselle että ”ihan kuin tämä olisi vähän sakkaista, mutta ei tehrä tästä ny numeroo.”

Jotain on kuitenkin muuttunutkin kotimaassani. Autot marketin parkkipaikalla ovat kääntyneet väärin päin. Heti ensimmäisellä kauppareissullani useampikin uuno ei ymmärtänyt, että haluaisin peruuttaa löytämääni parkkiruutuun.

Mainokset
Kategoria(t): arki, Suomi, Unkari, yhteiskunta Avainsana(t): , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s