Pieniä ihmeitä

Minulla oli kolme ei-ammatillista tavoitetta näiden kahden vuoden ajalle. Halusin oppia soittamaan viulua, ja toin sitä varten perintöviulunikin mukanani. Halusin oppia unkarin kielen sellaiselle tasolle, että pärjään arjessa. Mutta ennen kaikkea halusin kehittyä ratsastajana.

Viulu pölyttyy kotelossaan, sen aika tulee ehkä joskus myöhemmin. Kielen oppimisen osalta ylitin tavoitteeni – pystyn kommunikoimaan arkisista asioista, vaikken omalla mukavuusalueellani olekaan.

Mutta ratsastuksen osalta edistyin lyhyessä ajassa enemmän kuin olisin uskaltanut toivoakaan. Toki oma hevonen oli sille yksi edellytys – pelkästään maastoilemalla ja paikallisissa heikkotasoisissa ratsastuskouluissa olisin saattanut jopa ottaa takapakkia. Mutta en usko, että olisin ikinä oppinut Suomessakaan pelkästään ratsastuskoulun tunneilla käymällä sitä, mitä osaan nyt. Toki loistava valmentaja on mahdollistanut tämän – en liiottele, jos sanon, että M on muuttanut elämäni.

Edistyn kaikissa asioissa hyppäyksittäin. Välillä tuntuu, että junnaan pitkiä aikoja paikallani ja otan hetkittäin takapakkiakin – kunnes tulee suuri harppaus, jolloin yhtäkkiä moni asia naksahtaa paikoilleen. Juuri tältä tuntuu nykyään hevosen selässä. Toisaalta, olen herkässä vaiheessa, ja joka kerta satulaan noustessani olen huolissani, etten yhtäkkiä enää osaakaan. Että olenkin nähnyt vain unta, että osaan.

Mikä sitten on muuttunut? Lyhyesti sanottuna, kaikki. Ennen kaikkea olen rentoutunut valtavasti – liki kuukauden jatkuneet yli + 30 C:n helteet imivät ylimääräiset pinnistykset ja puristukset pois ja minusta tuli rennon jäntevä spagetti, al dente. Suurin muutos on tapahtunut istunnassani, joka on mielestäni suurin yksittäinen elementti ratsastuksen taidosta. Jos istunta mättää, ei mikään muukaan voi toimia optimaalisesti.

Toimivin mielikuvani ihanneistunnastani on ns harrikka-istunta. En ole ikinä istunut Harley Davidsonin satulassa, eikä minulla ole edes moottoripyöräkorttia, mutta silloin kun (valmentajankin mielestä) istun hyvin, tuntuu kuin istuisin reteesti takakenossa harrikalla, jalat tukevasti jalustimissa/polkimilla. Vain aurinkolasit ja parta puuttuu 😉

Perisyntini, jäykät kädet lähti korjautumaan dramaattisesti paremmaksi, kun opin istumaan rennommin. Vaikka olen aina tiennyt, että kyynärpäässä pitäisi olla saranamainen, joustava kulma, toteuttaminen ei tuntunut onnistuvan millään. Taistelin liian pitkien/liian lyhyiden ohjien kanssa, jotka eivät olleet koskaan sopivalla, kun käteni ei joustanut yhtään. Lähtökohtani oli löperö käsi, jonka päässä kuvittelin olevan sokeria. Kun vihdoin tajusin, ettei hepan suu sula, vaikka siihen olisi napakampi tuntuma, menin toiseen ääripäähän – vedin ja vedin, aloin ratsastaa kädellä. Toki se oli parannus entiseen, ilman kunnon tuntumaa ratsastukseen, etenkin kun Dáriuszta saa/pitää ratsastaa melko raskaalla kädellä.

Mutta nyt olen jonkun aikaa saanut käteeni joustoa, ja 2.8.2012 voisi merkitä kalenteriin päiväksi, jolloin käteni alkoivat joustaa pidempiä aikoja kuin puoli sekuntia kerrallaan. Jatkaakseni näitä oivaltavia (?) mielikuvia, joustava hyvä tuntuma tuntuu siltä kuin työntäisi kottikärryjä – ei varsinaisesti työnnä, pitää vain kahvoja kädessään ja päättää suunnan, kun kärryn alla oleva pyörä huolehtii eteenpäin menosta. (Minulla on sellainen muistikuva, että tätä kottikärrymielikuvaa on käyttänyt joku meikäläistä merkittävämpi kouluratsastusvaikuttaja – kuka? Kyra?)

Valmentajan neuvosta tuijotin kaikki olympialaisten kouluratsastuksen nettilähetykset kun olin sopivasti lomallakin tuolloin. Ja vaikka olen ennemmin kinesteettinen kuin visuaalinen oppija, joidenkin ratsastajien joustava käsi ehti piirtyä verkkokalvoilleni.

Tällaiselle kinesteettiselle (eli kehollisesti tuntevalle) oppijalle M on upea valmentaja. Hän näkee onnistuneen puolisekuntisen välittömästi ja pystyy sanomaan oikealla hetkellä ”nyt, tunsitko, nyt oli hyvä”. Hän on tässä taidossa suorastaan ilmiömäinen. Ja kun kerran on todella tuntenut, että ”nyt tää taisi mennä oikein” ja saanut valmentajalta välittömän palautteen, että ”kyllä vain, nyt meni oikein”, sitä tunnetta voi alkaa jahtaamaan uudestaan. Ja sitten kun se oikea tunne tulee, se kestää joka kerta pidempään.

Pidän myös siitä, että hän seuraa minua herkeämättä – hän ei koskaan puhu kännykkään saati tekstaile eli hän huomaa joka ainoan virheeni ja lintsaukseni. Hän on myös ihanan rehellinen hyvässä ja pahassa.

Mielen voima tässä lajissa on valtava, siitä muun muassa ”pientä puhetta” -blogi on tehnyt hyvän postauksen. Minua on boostannut todella paljon se, että olen saanut kokea olevani hyvä. Koska (edellisellä) tallillamme ei ollut yhtään oikeata kouluratsastajaa, eikä kukaan muu (paitsi ne kaksi, jotka ovat myös halunneet M:n valmennettavaksi) ilmeisesti edes yritä ratsastaa oikein, sain fiilistellä tallin puolivirallisena Mademoiselle Dressagena. Pikkutytöt tapittivat silmät pyöreinä kentän laidalla ja sanoivat, että ratsastan tosi hyvin ja että hevoseni on ihana 😉 Tiedän, että tästä fiiliksestä en enää kauaa nauti, kun palaan Suomeen, jossa tavalliset harrastajatkin ratsastavat tavoitteellisemmin kuin täällä Unkarissa moni ”puoliammattilainen”. Mutta eipä tarvitsekaan, sillä pikkutyttöjen ihailu teki tehtävänsä ja ratsastuksen peruspalikat ovat alkaneet kolista kohdilleen. Myös valmentajani muistuttaa minua siitä, että on oikein tuntea olevansa hyvä, kun on edistynyt ja että ”älä ikinä sano, että olit huono”.

En toden totta ratsasta täydellisesti enkä ole menossa seuraaviin olympialaisiin (vaikka toki välillä mielikuvaharjoittelen frakin liepeet lepattaen totista dressagea). Mutta kun on saanut hetkittäin kokea, miltä hyvän ratsastuksen pitää tuntua, olen jo pitkällä. Sitä tunnetta ei minulta voi kukaan ottaa pois. Valmentajakin totesi vähän aikaa sitten, että olen edistynyt viikossa vuoden, joten en ole pelkästään kuvitellut, että jotakin on muuttunut dramaattisesti.

Onko kellään muulla asiat loksahtaneet lähes ”kertarykäyksellä” paikoilleen, vai onko kehitys tullut huomaamatta? Vaikka olen kivunnut ensimmäisen kerran hevosen (ponin) selkään 30 vuotta sitten, voin sanoa oppineeni ratsastamaan kesällä 2012.

PS Jos tätä postausta lukee joku, joka tietää hyvän (koulu)valmentajan Turun seudulla, tai olet itse sellainen, ilmianna tällainen henkilö välittömästi sähköpostiosoitteeseen madjaarienmailla@gmail.com. Etenkin ns saksalaisen koulukunnan tyylillä ratsastavat/opettavat kiinnostavat, sillä tyylillä ollaan tultu tänne asti 😉

Linkataan tähän vielä pieni videopätkä Dáriuksesta ammattilaisen kanssa:

Mainokset
Kategoria(t): hevoset, Unkari. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

6 vastausta artikkeliin: Pieniä ihmeitä

  1. Laura sanoo:

    Turun suunnan vakiovalmentajia tunnen huonosti, mutta ”sen suunnan” kouluratsastajista Törnroth erottuu kyllä kaikissa kisoissa paitsi tuloslistalta myös ratsastukseltaan muusta massasta. Häntä ehdottomasti kokeilisin, jos saisin mahdollisuuden omalla alueellamme mutta minulla ei siis ole mitään ensikäden tietoa tai kokemusta millaisia tunteja hän pitää.

    Omaa erinomaisen tarkkaa valmentajaani suosittelen ehdottomasti, jos hän suunnallanne sattuu käymään kurssittamassa ( Anders Sucksdorff) – hän nimenomaan on hyvä opettamaan ratsastajaa tuntemaan oikeat hetket ja varmistaakin usein tunnin aikana, että ”tunsithan..” . Vaurion Ville meidän kakkoskoutsina on myös erittäin taitava, varsinkin hevosen selässä, jonne myös kiipeää arkailematta jos ratsastaja niin toivoo. ”Huhun” mukaan on käynyt kurssittamassa siellä suunnalla ainakin satunnaisia viikonloppuja.

    Minusta tässä lajissa oppii nimenomaan usein harppauksittain, kun saa palan palapelissä paikalleen, avautuu uusia mahdollisuuksia ympäriltä. Toiset palat löytää helpommin paikalleen kuin toiset. Istunta on tietenkin jatkuvasti elävä ja muuttuva kokonaisuus, sillä ”muu elämä” (jos jollakulla sitä on…) vaikuttaa siihen, miten kroppamme toimii- kolmen viikon budjetointi tekee selästä selvän ja lantiosta jäykän. Omalla kohdalla juuri tuo oikea ohjaspituus ja tuntuma oli yksi istuntaan merkittävästi vaikuttanut asia. Toistan valmentajani neuvon, joka on mielestäni erittäin kuvaava: Jos ohja on pitkä, on keskusteluyhteyteen vaadittava ”puhelinlanka” hevosen suun ja ratsastajan käden välillä hidas. Mitä pidempi on ”puhelinlanka” sen varmemmin sinne väliin pääsee katkoksia ( löysä tuntuma, pois tuntumalta) tai huudahduksia (äkillinen veto, nykäisy) ja tulee ”rikkinäinen puhelin” efektiä. Sen sijaan, jos ratsastajan käsi on lähempänä hevosen suuta, tulee viestit molempiin suuntiin nopeammin ja katkokset ovat epätodennäköisempiä. -> Lyhyt ohja ei tarkoita kovaa kättä! Lisäksi ei auta kiistää faktaa, että oikea ohjaspituus pakottaa ylävartalon oikeaan asentoon- pois sieltä hevosen lautasilta se yläkroppa ja painopiste kohtisuoraan maata kohden. Istutaan liikkeen päällä, ei roikuta sen takana…

    Tästä tulisi romaani, mutta tiivistän; kyllä mietin ja kyllä koen eteneväni harppauksin 😀

    • ferrugo sanoo:

      Kiitos kommentoinnista, ja olisi hienoa, jos meillä natsaisi juuri Törnrothin kanssa ja hänelle mahtuisi uusia valmennettavia, sillä hän kuulemma käy vakituisesti juuri silläkin tallilla, josta Dáriukselle on karsina varattuna 🙂

      Kaiken kaikkiaan hämmentävää, että entisestä esteratsastajasta ja etenkin entisestä estehevosesta onkin muotoutumassa kouluratsukko. Toki valmentajan vaikutus on ollut suuri, mutta sekä hevosen että ratsastajan luontaiset vahvuudet, fyysiset ja psyykkiset, ovat ilman muuta kouluratsastuksen puolella. Unkarihan ei todellakaan ole kouluratsastusmaa, joten on kaikkien todennäköisyyksien vastaista, että täältä tuleekin Suomeen kouluratsukko!

  2. Amalia sanoo:

    M kuulostaa ihan huippuhyvältä valmentajalta – juuri tuollaisia ominaisuuksia itsekin arvostan. Omassa kehityksessä tuntuu tulevan välillä isoja harppauksia, mutta sitten toisaalta myös ajoittain isostikin takapakkia, yleensä juuri niiden mielipuolen ongelmien vuoksi 🙂

    Lauralla oli muuten aika hyvä pointti tuosta istunnasta, että siihen keholliseen puoleen vaikuttaa myös satulan ulkopuolinen elämä mitä suurimmassa määrin. Itse yritän (valmentajan kannustamana) korjata vinouksiani myös muualla kuin ratsailla. Helppoa ei ole, ei edes se että muistaisi keskittyä korjaamaan 😉

    Oot saavuttanut tavoitteesi tosi upeasti (sillä kyllähän huikeat suoritukset kahdella alueella kompensoivat vajeet yhdellä alueella heittämällä) – onnea!

    • ferrugo sanoo:

      Tuo kehon muu elämä muuten on erittäin totta! Olin aiemmin jonkin sortin bodaaja, mutta nyt salilla käynti on ollut vähäisempää kun täältä ei oikein kunnollista sellaista löydy. Ja huomaan sen kyllä kehon hallinnassa ja jaksamisessani satulassa kiusallisen selvästi, että etenkin vatsalihakset alkavat rapistua. No, Suomessa sitten taas!

      Kiitos! On kyllä totta, että kahdella osa-alueella tavoitteet ylittyivät reilusti. Omia saavutuksia ja kokonaisselviytymistä vieraassa maassa on vaikea nähdä selvästi, kun koko ajan on edistynyt – mutta kun muistelee miten uuno oli 2 vuotta sitten, ja miten ei vielä 1,5 v sitten osannut oikeasti ratsastaa, niin saahan tässä olla ihan ylpeä itsestään 🙂

  3. Nora sanoo:

    Hieno, oivaltava teksti ja heppa on hienon näkönen liikkeessä. Juuri tuon näkösiin ratsuihin ihastun. Mutta kuskin kypärättömyys särähti kyllä silmääni.

    Toivottavasti täällä kylmyydessä tulee teille lisää onnistumisia. Itellä taitaa olla aikamoista junnaamista tällä hetkellä. Olen jo tajunnut että venyttely ennen ratsastusta varmasti auttaisi. Sitten kun sen vielä muistaisi! Lohduttaudun sillä että nyt kaikki opet ja koulutuomarit rupeavat olemaan samaa mieltä istuntani virheistä (älä purista polvilla, rentouta jalat, kyynärkulma, tasaisempi ohjastuntuma). Kyllä minäkin joku päivä opin.

    • ferrugo sanoo:

      Kiitos Dáriuksen puolesta 😉 Hyvin rennoksi se on saatu, ja viime aikoina (tämän videon jälkeen) on jo yritetty kootumpaa muotoa ja parempia siirtymisiä. Hevonen on ihan lahjakas, mutta oli niin puutteellisesti koulutettu, että ollaan saatu tehdä perusteellista työtä, että ollaan (edes) tässä pisteessä…

      Kypärättömyys onkin se tasan yksi ja ainoa asia, jota en ymmärrä muuten erinomaisessa valmentajassani. Vaikka ammattilainen hallitsee myös putoamisen ”oikein”, ei kaikkea aina voi ennakoida, ja etenkin pienen vauvan äidin kypärättömyys tuntuu itsestä jotenkin hurjalta ja kurjalta.

      Venyttely tekisi hyvää itse kullekin… olen huomannut, että minua auttaa jo se, jos ehdin tehdä tosi pitkät (jopa 30 min) alkukäynnit, siinä jo verryn mukavasti. SRL taisi joskus julkaista jonkin ratsastajan jumppa/venyttelyoppaankin, pitäisi ottaa säännölliseen käyttöön, mutta olen kyllä kaikkien muidenkin lajien parissa surkea venyttelemään.

      2 viikon päästä hevonen on ainakin matkalla Suomeen, ellei jo perillä. Pidän peukkuja, että Turun suunnalla olisi leuto marraskuu, jottei ilmastonvaihdos olisi ihan kauhea järkytys hevoselle, kun kaikki muukin on uutta. Voin kuvitella, että jopa uusi kuivike (turve) aiheuttaa Dáriukselle suurta hämmennystä, se tuskin on nähnyt mitään muuta elämässään kuin olkea.

      Tsemppiä treeneihin, videoita ja valokuvia kannattaa ottaa, koska muuten ei jotenkin itse tajua omaa edistymistään.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s