Mustan oriin paluu*

Dáriusz on herkkä hevonen. Ei sillä tavalla herkkä, että se sinkoaisi maata kiertävälle radalle, jos puristaa sisäpohkeella puolikasta millibaaria kovempaa. Ei sillä tavalla herkkä, että hitusenkin vino istunta saisi sen jäkittämään loukkaantuneena ratsastajan huonoudesta. Ei myöskään sillä tavalla herkkä, että se kiihtyisi sekunnissa nollasta sataan esteen nähdessään.

Mutta Dáriuksella on herkän runopojan värisevä sielu. Sillä on erittäin voimakkaat tunteet, sen aistit ovat herkeämättömän valppaina ja se on aina valmis suojelemaan laumaansa. Erityisesti omaa tammaansa, palavien tunteidensa kohdetta.

Vajaassa kahdessa viikossa Dáriusz valitsi parhaimman neljän tamman joukosta, sillä on näin sivumennen sanoen erittäin hyvä maku. Sille kelpasi muhkea oldenburgilainen kantakirjatamma😉 Ruokakaan ei oikein maistu, jos ihastus ei ole lähettyvillä, mutta jos se on vieressä, Dáriusz rouskuttaa kauransa levollisena ja tyytyväisenä. Aina kun vien Dáriuksen treenailun jälkeen takaisin laitumelle, se menee ensimmäiseksi esiintymään häntä kaarella tammalleen, joka valitettavasti ei ole vastannut Dáriuksen tunteisiin lämpimästi. Dáriusz on sille se ”jätkä joka pilas aivan kaiken” (vrt Kummelin Satu & Tuija). Sen sijaan kyseisen tamman teini-ikäinen tytär on erittäin kiinnostunut uudesta sedästä. Dáriusz on herrasmies, eikä mikään dirty old man, joten teinitytön kiehnäys on siitä lähinnä kiusallista.

Viime kesänä ensimmäisessä tallissa Dáriusz rakastui kertaalleen, ja ihmettelin jo silloin, että miten voi kohtalo paiskata näin, että minulle osuu kaikista maailman ruunista sitten sellainen ”orimainen ruuna”. Valmentajani M, jonka tiluksilla Dáriusz siis nyt on, sanoi, että on urallaan nähnyt vain muutaman vastaavalla, ”viattomalla” tavalla rakastuneen hevosen. Mistään paritteluyrityksistä ei siis ole kyse.

Saatuani Dáriuksen passin haltuuni edelliseltä tallilta, tulin lueskelleeksi sitä tarkemmin, ja vaikkei hevosen ruunausajankohdasta tosiaan merkintää löydy, huomasin, että Dáriusz on saanut ensimmäisen passinsa 5-vuotiaana, ja silloin se on merkitty passiin oriksi. Kun itse teetin ostotarkastuksen 1,5 v sitten, tarkastuksen tehnyt eläinlääkäri sanoi, että se ei ollut vastikään (vuoden sisällä) ruunattu, joten se on siirtynyt ruunien kirjoihin noin 6 – 9 -vuotiaana. Pikkuisen myöhään siis.

Unkarissa ihan tavallisilla harrastajilla on oreja huomattavasti enemmän, kuin mitä Suomessa tulee vastaan. Osa näistä orheista on leppoisia pullapolleja, osa ei. Oma arvaukseni on, että tämänkin ilmiön taustalla on raha, tai pikemminkin sen puute: ruunaus on kallis toimenpide. Jos suinkin pystytään, sinnitellään orin kanssa, vaikka sitä ei olisi hyväksytty jalostukseen. Ja ehkä jokaisella wannabe-kasvattajalle kytee toive, että juuri tämä orivarsa olisikin tulevaisuuden Aktion, jonka jälkeläisistä makseltaisiin vielä miljoonia forintteja.

Dáriusz on myös selvästi erittäin herkkä olosuhteille. Ei edellisellä tallilla tapahtunut mitään eläinrääkkäykseksi luokiteltavaa, mutta liian vähäinen ulkoilu ja lajitovereiden seuran puute tylsistytti Dáriuksen. Jos halusi ummistaa silmänsä täysin siltä, mitä sen päässä tapahtui, ei, se ei kärsinyt. Mutta eipä se kyllä varmaankaan nauttinut elämästään eikä työnteosta, vaikka kohtalaisen nöyrästi suorittikin. Mutta into puuttui.

Nyt intoa riittää siihen malliin, että ratsastaminenkin pitää opetella ihan uudelleen. Miten pidätellään innokasta hevosta? Miten hemmetissä persus pysyy satulassa harjoitusravissa, kun askeleen pituus ja korkeus on jotain aivan muuta kuin ennen? Mutta nämä ovat positiivisia haasteita.

Vaikka olen onnellinen, että hevoseni on nyt tyytyväinen, tuntuu myös tavallaan kauhealta, että pysyimme edellisessä paikassa niinkin kauan. Toisaalta, vaihtoehdot ovat täällä vähissä, jaloilla äänestäminen saattaa viedä ojasta aallikkoon.

* Taiteilijan vapaudella otsikkoa muokattu. Alkuperäinen oli ”Ruskea ruuna löytää jälleen sisäisen orinsa”.

This entry was posted in hevoset, Unkari and tagged . Bookmark the permalink.

4 vastausta artikkeliin: Mustan oriin paluu*

  1. Anu sanoo:

    Oih ja voih! Tämä on niin suolaa meidän haavoihin, kun Hapis asuu nykyisin ruunalaumassa ilman ensimmäistkään tammaa ja se valitettavasti näkyy. Elämä ruunapihatossa on kyllä leikkisää ja melko tyytyväistä, mutta tammaseurassa maastoilu kuorii mun laiskuripallukasta taas kiljukaularöhisijästeppailijan, mikä tekee ratsastamisesta hetkittäin ei niin nautittavaa. Jos lähitarhaan tuodaan yhtään tammaa, niin sitten kiljukaula norkoilee pysyväisluontoisesti tammanpuoleisen aidan reunalla ja siirtää ihan huomattavia määriä maata, kun purkaa turhautumistaan kuopimalla kunnon kraatereita, mitä talli-isäntä ei arvosta sitten yhtään. Ihan käsiteltävä tää onneksi on pullisteluista huolimatta, mutta sääliksi käy katsella toista, kun ei ole omaa tammaa, mistä ottaa.😦

    Ihana kuitenkin kuulla, että Dáriuksella sentään on kuitenkin oma kaunis tamma, mitä vokotella.🙂

    • ferrugo sanoo:

      Pitäisikö meidän perustaa tukiryhmä wannabe-orien omistajien henkiseksi tueksi?😉

      Dáriuksella on nyt viimeiset mahdollisuudet pitkästä aikaa seurustella naisten kanssa, Suomessa se menee tallille, jossa ruunat ja tamman tarhataan erikseen. Laumassa/parina sentään kuitenkin! Valitettavasti nti Oldenburgilainen ei ole edelleenkään oikein lämmennyt😉

      En voi kyllä käsittää näitä pörisijöitä, mistä ne sen hörhöhormoni-höyrynsä oikein saavat? Dáriuszkin kai on ihan ”käsiteltävä”, mutta aika monta riimua ja narua se on tässä viime päivinä rikkonut, ja alussa uudessa paikassa meni vähän paikkojakin palasiksi… kun se tyttö jäi yksin ja hän joutui töihin!

  2. pacolady sanoo:

    Hassua, että se ainokainen orimainen ruuna, jonka olen kaikkina näinä yli kahtenakymmenenä hevosharrastajavuotenani kohdannut, oli kotoisin juuri Unkarista. Sattumaa? Tämä ”Rumba” vaikutti myös suhteellisen myöhään ruunatulta. Jopa eläinlääkäri epäili piilokivestä. Niin orimainen tämä otus oli.

    • ferrugo sanoo:

      Mielenkiintoista! Ei välttämättä ole ollenkaan sattumaa. Kuten kirjoitin, orin kanssa rimpuillaan niin kauan kuin pystytään, kun se ruunaus on kallista ja jospa meidän orista vielä tulisi kuuluisa jalostusori…

      Sekin on mahdollista, että käsittelypuolella on taitamattomuutta. Vaikka piiska viuhuu, kurittaminen/palkitseminen ei välttämättä ole johdonmukaista, jolloin orin elkeitä ei ikinä saada pois.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s