Hevonen muuttaa, osa 2

Blogini vanhoille lukijoille lienee tuttua, etten ole ollut tyytyväinen talliin, johon Dáriusz muutti vuosi sitten. Laiminlyöntejä oli kausittain välillä enemmän ja välillä vähemmän, ja näiden parempien kausien aikana olin aina toiveikkaampi, josko homma olisi menossa oikeaan suuntaan. Tänä kesänä homma kuitenkin taas notkahti perusteellisesti, enkä voinut enää ajatella, että Suomeen muuttoon on enää niin vähän aikaa: Dáriusz muutti tänään vielä kolmanteen paikkaan täällä, valmentajalleni M:lle.

Suurimpia, jatkuvasti ongelmia aiheuttanut teema oli hevosen tarhaus – se vain ei tuntunut onnistuvan tarpeeksi usein (joka päivä edes muutama tunti). Vaikka yritin järjestää tarhakavereita, hevosia tarhattiin sinnikkäästi yksinään. Tai jos kokopäivätarhaus olisi joskus onnistunutkin, silloin palveluun ei sitten enää kuulunut ruokinta, ja tarhojen vesihuoltokin ontui, joten hevonen jätettiin ikään kuin oman onnensa nojaan ulos. Hevoseni on sopuisa ja sosiaalinen, joten olin tosi surullinen, ettei sillä ollut hevosseuraa. (Tarkalleen ottaen kimppatarhaus alkoi onnistua reilut viikko ennen lähtöämme, mutta siinä vaiheessa muutosta oli jo sovittu ja kuljetus tilattu…)

Toinen iso ongelma oli vesihuolto muutenkin, ei pelkästään tarhoihin. Talven pakkasilla vesiautomaattien putket jäätyivät etenkin öisin, jolloin hevosten juotto olisi pitänyt järjestää jotenkin toisin. Sitä järjestettiin kaatamalla automaatin pieniin kippoihin vettä kukkienkastelukannulla. Kippo vetää ehkä puolisen litraa, korkeintaan litran. Juotin hevosen itse päivittäin aina tullessani ja lähtiessäni ja rukoilin, että pakkaset loppuisivat. Ratsastuksen ajaksi vein pukuhuoneeseen ämpärillisen vettä lämpiämään, sillä automaateista päivisin tuleva vesi oli jääkylmää.

Kesällä sen sijaan vesiputket lämpenivät auringossa niin, että kuumimpina päivinä automaateista saattoi tulla kiehuvan kuumaa vettä. Sitä piti pumpata usein ämpärillinen tai parikin pois, jotta mustissa putkissa odottaneen veden sai pois. Tarkistin tämänkin aina tullessani ja lähtiessäni, ja joskus vesi oli niin kuumaa, ettei sitä pystynyt edes paljain käsin koskemaan. Hevoseni tottuikin siis saamaan ämpäristä vettä. Onneksi se ei ole tuhoavaa sorttia, joten saatoin aina jättää sille täyden ämpärillisen poislähtiessäni, jotta sillä oli edes 10 litran reservi joko mahassaaan tai ämpärissä, jos automaatti menisi epäkuntoon tai sen vesi olisi liian kuumaa.

Onneksi löysin tallilta samanhenkistä seuraa, K:n ja R:n, jotka myös alkoivat valmentautua M:n opastuksessa ja saatoimme aina pyytää toisiamme pitämään silmällä myös toistemme hevosia. Itse asiassa, R (kohta 17 v) oli tallilla kesän töissä leiriavustajana, joten pystyin kesän ajan olemaan suht huoleton – luotan häneen 100%:sesti, että katsoo Dáriuksen perään, ja jos huomaa jotakin poikkeavaa, taatusti puuttuu asiaan ja/tai ilmoittaa minulle.

Ruokinnan kokonaismäärässä ei periaatteessa ollut sanomista, hevoseni ei suinkaan laihtunut, päinvastoin. Mutta ruokinta muuttui tämän kesän kuluessa todella väkirehupainotteiseksi. Välillä päiväruuat oli jätetty antamatta, mutta illalla hevoset saivat tupla-annoksen. Vaikka yritin säädellä väkirehun määrää liikutuksen mukaan, pyyntöjäni ei huomioitu, ja kun työntekijät vaihtuivat koko ajan ja informaatio ei välittynyt, hevonen sai ihan mitä sattui. Hieman myös arastelin pyytää väkirehuannosten pienentämistä, ettei vaan kävisi siten, kuin Unkarissa yleensä: hevonen laihtuu ja nälkiintyy. Ruoka-ajat olivat myös epäsäännöllisiä. Samat ihmiset hoitivat hevoset ja pitivät tunnit, joten jos pihaan tuotiin lapsilauma, jota piti ratsastuttaa liinassa, se tehtiin, mutta sitten hevosten ruokailu myöhästyi. En todellakaan vaadi minuutin tarkkaa päivärutiinia, mutta minun mielestäni hevosen ”perusturvallisuus” rakentuu nimenomaan rutiineista, ja se ei toteutunut.

Kun ruoka-ajat olivat mitä sattui, oli myös hankalaa ajoittaa oma tulonsa, jottei olisi tarvinut liikuttaa juuri aterioinutta hevosta. Hevosen ruokakuppia ei myös koskaan tallin toimesta puhdistettu, joten jos sinne jäi tähteitä, astia olisi varmasti ollut jossain vaiheessa täynnä tähteitä, kun hevoseni ei tietenkään halunnut syödä pahentuneeseen ruokaan koskenutta ruokaa. Oma episodinsa oli sähköiskut, joita hevonen sai, jos ruoka-astia oli laitettu huolimattomasti niin, että sähköpaimen jäi astian metallikahvojen alle.

Hevosen hyvinvointi on minulle ykkönen – kaikesta muusta voin tinkiä. Vaikka esimerkiksi talvisin ratsastus oli lähes mahdotonta, kun maneesi oli arki-illat ja kaiket viikonloput jatkuvasti täynnä, eniten minua huolestutti maneesin heikko pohja. Helmikuussa en käyttänyt maneesia yli kahteen viikkoon, kun sen pohja oli niin kova ja pölysi niin, ettei ovelta nähnyt takaseinää. Taluttelin sitten vain hevosta lumisella kentällä, jota ei hoidettu talvisin. Ja vastailin kummasteluihin onko hevoseni kipeä kun en ratsasta.

Ratsastus niin maneesissa kuin kentällä oli välillä kaoottista, kun osa ei noudattanut mitään liikennesääntöjä, ei unkarilaisia eikä kansainvälisiä. Periaatteessa maneesin pystyi varaamaan omaan valmennuksensa vain jos hyppäsi esteitä – eihän kouluun tilaa tarvita, eihän? (Toim. huom. siihenhän sitä vasta tilaa tarvitaankin.) Kaiken kukkuraksi tästä maneesin käytöstä piti talvikuukausina (marras – helmikuu) maksaa 8 000 HUF/kk ylimääräistä, ensi kaudella hinta nousee kuulemma 12 000 HUF:iin. Siitä ilosta, että pääsee valoisaan menemään käyntiä tai ravailemaan suoralla uralla. (Edes volttia ei mahtunut tekemään jos molemmissa päädyissä oli samaan aikaan liinatunti, kuten melkein aina oli.)

Hevosten käsittely oli huolimatonta, ajattelematonta ja usein myös aivan liian aggressiivista. Esimerkiksi liinatunneilla juoksutusraippaa käytettiin usein niin äänekkäästi, että kovaan raipattamiseen tottumaton hevoseni ei oikein pystynyt keskittymään, kun se hätkähti jatkuvaa piiskan ääntä. Kuulin myös, että minun hevostani pitäisi joskus piiskata kunnolla, kun kohtelin sitä kuulemma aivan liian lempeästi. (Tätä minun toki ei ollut tarkoitus kuulla, tai ainakaan ymmärtää…)

Itseäni kiukutti myös tupakointi, jota tapahtui niin satulassa maneesissa kuin sisällä tallissa (!), jonka paloturvallisuus oli muutenkin heikko. Tallilla oli meno muutenkin kuin villissä lännessä: ravintolasta kantautuva mökä ja musiikki oli välillä kuin olisi diskossa ollut. Tallilla pyörivät lapset saivat kiusata tai ruokkia hevosia mielin määrin kenenkään siihen puuttumatta.

Tunnelma oli tallilla epämiellyttävä – mitä pidemmälle kesä eteni, sitä painostavammaksi se muuttui, etenkin sen jälkeen, kun ”joukkopako” alkoi. Elokuun alussa lähti kolme hevosta, meidän kanssamme M:lle lähti myös K:n hevonen, R:n hevonen lähtee ylihuomenna. Yhden hevosen tiedän lähtevän syyskuussa, kun omistaja lähtee opiskelemaan Budapestiin. Ja muutaman muunkin tiedän etsivän tallipaikkaa muualta.

Kun tallilla kesäkuun lopussa pidettiin ”tallikokous” (ensimmäinen laatuaan), siellä ilmoitettiin kuukausivuokran noususta, pari päivää ennen kuin korkeampaa hintaa piti alkaa maksaa. Sen jälkeen sai vapaasti keskustella, ja olin oikeastaan iloisesti yllättynyt, että muilla, unkarilaisilla, oli täsmälleen samoja huolenaiheita kuin itselläni! Ehkä nyt on vain mitta täysi monella muullakin, ja vaikka unkarilaisilla on keskimäärin korkea bullshit-toleranssi, ei sekään sentään rajaton ole.

Minua alkoi myös huolestuttaa tallin erittäin pölyinen ympäristö – ja pölyinen heinä. Yhä useampi hevonen alkoi yskiä (myös K:n hevonen), eikä heiniä alettu kastella, vaikka K:n hevosta katsomassa käynyt eläinlääkärikin niin tallin omistajaa ohjeisti. Me muutamat valistuneet sitten kastelimme heiniä paikalla ollessamme. Kun hevosliikenne lisääntyi joukkopaon alkaessa, minua myös alkoi mietityttää tarttuvat hevostaudit, joita juuri nyt ei saisi ilmaantua lähellemme, kun pitäisi päästä kohta maasta pois. Mitään merkkejä taudeista ei ollut, mutta on aika selvää, että todennäköisyys sairauksille kasvaa, mitä enemmän hevoskanta vaihtuu.

Tallilla törmäsin myös Unkarissa tyypilliseen ilmiöön: säännöt eivät ole samat kaikille, ja toisille asiakkaille tuntui kuuluvan huomattavasti parempi palvelu kuin toisille. Hämmästyksekseni kaikki myös hyväksyivät tämän mukisematta. Esimerkiksi yhdellä, sinänsä oikein mukavalla, perheellä oli tallissa 5 – 6 hevosta – nämä hevoset tarhasivat koko päivän omassa isossa tarhassaan keskenään ja saivat ruuat ja vedet ulos. Niille oli myös rakennettu sään suoja tarhaan. Myös muutama omistajan kaveri sai vapauksia tehdä asioita, joista muille annettiin noottia. Itse kuuluin selvästi kategoriaan ”hieman tavallista paremmat ihmiset”, olinhan länsimaalainen ulkomaalainen ja hevosellani oli hinnakkaaksi tunnistettavia merkkivarusteita ja itsekin ajelin uudella (pikku)autolla. Tosin minun puuhiini oli vaikeata puuttua, sillä jos en yksinkertaisesti halunnut ymmärtää jotain, mitä minulle sanottiin, hymyilin vain kauniisti, ja sanoin murtaen unkariksi ”nem értem” (=”en ymmärrä”).

Valmentajallani ei ole maneesia, ei (toistaiseksi) juoksevaa vettä, ei vessaa, ei valaistusta, ei edes hiekkakenttää (tosin ratsastukseen käytetty niityn osa on tasainen kuin derby-kenttä). Hevoset saavat olla yötä päivää ulkona laumassa, ne otetaan sisään huonolla säällä. Laitumillakin on puita, joiden suojaan ne pääsevät varjoon. Hoidon tinkimättömään tasoon voin luottaa sataprosenttisesti. Paikka on asunnoltani yhtä kaukana (ajassa) kuin edellinenkin, päinvastaiseen suuntaan vain. Uskon kuitenkin, että Dáriusz tulee olemaan siellä hyvin tyytyväinen – se ei jää kaipaamaan maneesia. Se myös tulee hyvin toimeen kanssamme muuttaneen hevosen kanssa, jonka kanssa se jo kimppatarhasi vanhassa paikassa. Sen omistajakin on hyvä ystäväni, jonka kanssa ajattelemme hevosenpidosta samoin. Kaiken lisäksi paikassa asuu jo toinen syksyllä Suomeen matkustava hevonen, joten hevoset saavat tehdä pitkän matkan halki Euroopan tutun hevosen kanssa, mikä on todella kiva juttu, kermana kakussa.

Enpä olisi arvannut, miten vaikeata säädyllisen tallin löytäminen Unkarissa tulisi olemaan. Huonoista talleista minulla on itselläni ja tuttavieni kautta niin lukuisia kokemuksia, että minulla ei ole käynyt vain huono tuuri. Tätä tämä nyt vain on.

Tämän päiväinen lastaus ei sujunut aivan yhtä helposti kuin vuosi sitten, mutta lastattuamme kaverin ensin, Dáriuszkin asteli sisään traileriin ja kävi tyytyväisenä heinäverkon antimien kimppuun. Tiedä sitten oliko tämä sisäänmarssijärjestys kuitenkin toimivampi sen takia, että Dáriusz on suhtautunut tähän nuorempaan kaveriinsa hyvin suojelevasti, kuin tamma varsaansa, eli se ehkä ei halunnut ”jättää poikastaan”.

Ajelimme puolisentoista tuntia ”saattueessa”, ja täytyy sanoa, että vaikka olen usein kyseenalaistanut sekä unkarilaisen liikennekulttuurin että hevosten kohtelun, hevostrailerin hitaampaa matkantekoa kunnioitettiin ja varottiin. Kukaan ei lähtenyt hulluihin ohituksiin, vaikka peräämme kertyi välillä todella pitkä letka. Toki autoimme ohittajia vilkuttamalla heille oikeata vilkkua ja hidastamalla.

Perillä odotti M – päätöksen tekoa hevosen muutosta helpotti myös se, että Dáriuszta hoitavat tässä paikassa sille entuudestaan tutut ja mieluiset ihmiset (M ja miehensä). Ennen auringonlaskua päästimme ruunat tammalaumaan, joka käyttäytyi kuin nyt naiset käyttäytyvät, kun paikalle saapuu miehiä – ne sekosivat täysin ja laukkasivat ja kisailivat kuka mahtaa olla kaunehin. Tanner tömisi, kun pojat hämmentyneinä laukkasivat parivaljakkona ja tammat keskenään. Kun uteliain tammoista tuli tekemään tuttavuutta Dáriuksen kanssa, tammojen päällikkö kävi hätistämässä sen pois… mahtoiko varata itselleen etuoikeuden seurustella tulokkaiden kanssa ensin vai vahtiko muuten vaan, etteivät neitoset nyt vallan turhan helpoiksi ala! 😉

Lue loka – marraskuussa ”Hevonen muuttaa, osa 3”!

Hevonen muuttaa, osa 1

PS Kuvia uudesta paikasta ja laumasta tulossa, tänään valoa ei enää olisi ollut tarpeeksi, harmi sinänsä, olisi tullut upea video siitä, kun päästimme hevoset laumaan!

PPS Nyt kuin luin tämän koko tarinan, herää varmasti kysymys, miksi en lähtenyt aikaisemmin. Vastauksia on kaksi: ajattelin, että hevosen siirtäminen ees taas paikasta toiseen ei välttämättä ole hyvä juttu sekään, ja tiesin koko ajan, että viimeistään lokakuun lopussa hevonen matkustaa Suomeen. Toinen syy on, miksi minä ja moni muukaan ei lähtenyt on, että moni muu talli on vielä huonompi. Muuttamalla uuteen olisi ottanut riskin, että joutuu ojasta aallikkoon, vielä huonompaan, johonkin hevosten auschwitziin…

Advertisements
Kategoria(t): arki, hevoset, Unkari, yhteiskunta. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s