Hevosmiesten mailla?

Csikós (piirrustus vuodelta 1855).

Kun aloin suunnitella Unkariin lähtöä, olin juuri paria vuotta aikaisemmin palannut uudestaan ratsastusharrastuksen pariin. Kynnys paluuseen oli ollut korkea, ja mietinkin, että jos nyt pidän lajista taukoa kahden vuoden komennukseni ajan, joudun aloittamaan jälleen alusta. Ellei kynnys nousisi taas liian korkeaksi.

Olin kuitenkin siinä uskossa, että Unkarissa, jos jossain, minun ei tarvitsisi panna hevosharrastusta tauolle. Minulla oli mielikuva maasta, jossa hevosia arvostetaan, hoidetaan hyvin ja koulutetaan lempeästi, mutta johdonmukaisesti. Ajattelin jopa, että ratsastus kuuluu unkarilaiseen elämänmenoon yhtä kiinteästi, kuin hiihto suomalaiseen. (Niin, nyt kannattaakin miettiä, moniko suomalainen harrastaa hiihtoa, tai edes osaa hiihtää? Kansallisia myyttejä ja uskomuksia on meillä kaikilla!)

Koetin etukäteen hieman googlailla lähiseudun talleja, mutta heikoin tuloksin. Jotakin sivuja löysin, mutta ne olivat kaikki pelkästään unkariksi, niitä ei ollut päivitetty vuosiin, tai talli oli liian kaukana, jotta siellä voisi käydä esimerkiksi arki-iltaisin harrastamassa. Itse asiassa talli, jossa Dáriusz nykyisin asuu, vaikutti lähinnä kyseeseen tulevalta, ”perinteiseltä” ratsastuskoululta, vaikka olikin 40 km päässä kämpiltäni. Muutama paikallinen kontakti yritti löytää minulle harrastuspaikkaa, mutta maahan saapumiseni ajankohta – marraskuu – osoittautui hyvin haasteelliseksi. Olisi kuulemma jo liian kylmää ratsastaa. Jatkoin googlailua, ja kevään koittaessa pääsin viimein hevosen selkään, tunnin ajomatkan päässä sijaitsi varsin kiva ratsastus/ulkoilulomahotelli.

Ensimmäisen puolen vuoden aikana tuli selväksi, että tavoitteellinen harrastaminen olisi mahdollista vain hankkimalla oma hevonen. Satunnainen maastoilu tai liinassa köpöttely ei minulle riittänyt. Tosin hevosen osto oli lopulta lähinnä sattumien summa, en missään vaiheessa aktiivisesti lähtenyt etsimään hevosta. Dáriusz löysi minut, minä en sitä.

Unkarin maine hevosmaana on vanha ja vahva – mutta se ei ole oikeastaan ollut totta vuosikymmeniin, -satoihin, jos koskaan madjaarien maahantulon jälkeen noin tuhat vuotta sitten. Unkarilainen István Bart kirjoittaa teoksessaan ”Hungary and the Hungarians The Keywords: A Concise Dictionary of Facts and Beliefs, Customs, Usage and Myths”, että niin sanottu lovasnemzet (lovas=ratsastaja, nemzet=kansakunta) on käsite, joka luotiin romantiikan ajan saksankielisessä kirjallisuudessa. Sen rakennusaineina olivat tarinat hurjista karjapaimenista ja värikkäisiin univormuihin pukeutuneista husaareista. Unkarin husaarit ovat saavuttaneet myyttisen maineen, vaikka käytännössä kaikilla eurooppalaisilla kansoilla on ollut ratsuväki – myös suomalaisilla. Unkarilainen vain on brändiltään vahvin ja tunnetuin.

Unkarilaiset kuitenkin uskovat itsekin olevan hevoskansakunta – aivan kuten me suomalaiset markkinoimme itseämme hiihtäjäkansana, emmekä usein kyseenalaista tällaisia itsestäänselvyyksiä itsestämmekään. Kansakunnat luodaan tarinoista ja myyteistä.

Tässä vanhassa maineessa piilee myös suurin ansa ja este unkarilaisen hevosmiestaidon ja ratsastuskulttuurin kehittymiselle. Unkari on hyvän maineensa vanki. Usko omaan ylivertaisuuteen hevosten parissa on muokannut unkarilaisten asenteen niin itseriittoiseksi, että neuvoja ja apua muilta, varsinkaan ulkomaalaisilta, varsinkaan ei-perinteisestä hevosmaasta tulevilta ulkomaalaisilta, ei hevillä oteta vastaan. Niin – miten itse suhtautuisimme, jos unkarilainen yrittäisi neuvoa meitä, miten hiihdetään? Olen itse surkea hiihtäjä, mutta todennäköisesti ärsyyntyisin, jos joku arojen ihminen tulisi minua lajissa neuvomaan.

Korkeintaan Saksa, ja nykyään ehkä myös Hollanti, ovat maita, joilla nähdään olevan jotain annettavaa unkarilaiselle hevoskulttuurille, erityisesti jalostukselle. Siinä missä 60 – 70 -luvuilla jalostusoreja tuotiin käytännössä pelkästään Saksasta (holsteinereita ja hannoverilaisia), nykyään saksalaisten rotujen rinnalle on otettu erityisesti hollantilainen KWPN ja myös ranskalainen Selle Francais. Tuntuu, että nykyään arvostetuimpia Unkarin urheiluhevosyksilöitä (HWB, magyar sportló) ovatkin ne, joiden suonissa ei virtaa enää nimeksikään unkarilaisrotuisten (kisbér, gidran, furioso, nonius) esivanhempien verta. Etenkin 2000-luvun alun jälkeen syntyneet, kilpailevat sportlót saattavat olla lähes puhtaita hannoverilaisia tai hollantilaisia. Moni käy ostamassa hevosensa suoraan Saksasta, se on hienoa. Saksalaisista roduista oldenburgilainen on yleistynyt Unkarissa, mikä on yllättävää, sillä kyseessähän on erityisesti kouluratsastukseen soveltuva rotu, ja Unkari on lajin lilliputtimaita. Toisaalta, oldenburgilainen on kookas rotu, ja etenkin hyvin syötettynä näyttävän näköinen. Ja myös näyttävyys on unkarilaiselle tärkeää.

Tärkeää on myös hevosen sukutaulu, väliäkö hällä mitä hevonen osaa. Jopa ruunat, joilla on komea, tunnettuja nimiä vilisevä sukutaulu, maksavat helposti aika paljonkin extraa, riippumatta hevosen koulutustasosta ja kilpailutuloksista. Minähän en hevosta ostaessani vielä ollut ollenkaan perehtynyt unkarilaiseen hevosjalostukseen, eivätkä Sarkcsillag, Rádiháza-2, Ramzes Junior III tai Merengö xx sanoneet minulle yhtään mitään. Vaikka Dáriuksen koulutustaso oli heikko, siinä oli mielettömästi käyttämätöntä potentiaalia, joka hyvän valmentajan kanssa on puhjennut kukkaan. Minulla kävi moukan tuuri, että ns kiertoon lähtenyt hevonen oli ilmeisesti ollut teiniomistajille hieman hankala käsiteltävyydeltään ja vaati (valmentajani) osaamista, jotta potentiaali saatiin esiin. Unkarissa ei valitettavasti ole monta sen tason ratsuttajaa, että hyvistäkään hevosista saataisiin parasta esiin.

Kommunismin ankeat vuosikymmenet tietenkin veivät paljon tätä osaamista. Ratsastus oli liian porvarillinen laji – ja kenelläpä olisi ollut varaa ratsuhevosen pitoon, kun ei se nytkään ole mahdollista kuin varakkaille. Hevoset kansallistettiin kolhooseihin, joissa jalostus toki jatkui suhteellisen korkeatasoisena, ja sen parhaat tuotokset myytiin ulkomaille. Erittäin harvalla oli minkäänlaisia mahdollisuuksia ratsastusharrastukseen – hevoseen selkään pääsi todennäköisimmin maaseudulla, jossa hevosia käytettiin – ja käytetään edelleen – työjuhtina.

Jotain kuitenkin säilyikin. Vaikka kommunismin ihanneihminen oli myllyä pyörittävä tehdastyöläinen, tämän rinnalla ahersi myös maalainen, joka teki leivän. Karjapaimen, csikós, kelpasi sosialistiseen henkilögalleriaan. Csikós on siniseen ”kaapuun” pukeutunut lierihattuinen hahmo, joka ajaa niin sanotulla pustaviitosella (”puszta ötös”) eli ohjastaa viittä hevosta yhtä aikaa, seisten yhden selässä. Csikós-näytöksiä järjestetään paljon, ja hevosilla teetetään monenmoisia temppuja. Csikós-kulttuurista lienee Unkarissa yleinen tapa seistä hevosen selässä – ainakin sen aikaa, että siitä saadaan otettua valokuva, joka sitten päivitetään facebookkiin.

Csikós-piiska on yleensä nahkainen ja pitkä, ja siitä kuuluu mielettömän kova ääni. Tällainen piiska löytyy aika monelta tallilta, valitettavasti meidänkin tallilta, sillä sen läimäyttely ilmaan on hauskaa ajanvietettä. Vaikka silloinkin, kun joku siistii saksilla hevosensa otsatukkaa muutaman kymmenen metrin päässä. Oli onni, ettei osunut saksi hevosen silmään, kun Dáriusz säpsähti piiskan pamausta.

Yllättävän monella ihmisellä tuntuu olevan ”erittäin vaikea hevonen”. Mutta se on tavallaan hienoa, osoitus hevosen suuresta luonteesta ja omistajan taidoista hevosen käsittelijänä, kun uskaltaa moista hurjaa ratsastaa. Hevosten käsittelyssä ja koulutuksessa tuntuu ikävä kyllä korostuvan ennemmin rankaisuilla kuin palkkioilla ehdollistaminen. Unkarilainen kuuma ja kärsimätön temperamentti ei ehkä ole paras mahdollinen eläinten koulutukseen. Hyvin monen harrastelijankin spontaani kehon kielen reaktio on käden nouseminen lyöntiin, kun hevonen tekee jotain yllättävää ja ei-toivottua. Riekkuva hevonen saatetaan sulkea päiväkausiksi karsinaansa, mikä on todella surullista nähtävää. Ikään kuin hevonen muka mitenkään tajuaisi koppihoidossa miettiä ”syntejänsä”. Hevonen kun ei kykene juuri minkäänlaiseen tietoiseen päättelyyn tai syy-seuraussuhteiden miettimiseen.

Siihen nähden, miten paljon huolimatonta ja ajattelematonta hevosten käsittelyä täällä näkee, en ole kuitenkaan kovin usein nähnyt pahoja vaaratilanteita. Me turvallisuus-orientoituneet pohjoismaalaiset vain olemme tottuneet eliminoimaan pienetkin riskit. Välillä tuntuu, ettei maalaisjärkeäkään taida oikein olla. Taannoin kaksi tyttöä irtojuoksuttivat kahta hevostaan noin 12 x 12 metriä kokoisessa tarhassa myöhään illalla, samalla kun viereisissä ulkokarsinoissa rauhoituttiin jo päivälliselle. Tai sitten ei, rauhoituttu nimittäin.

Kypärän käyttö on maaseudulla erittäin harvinaista, kaupunkitalleilla yleisempää. Kilpailuissa on luonnollisesti kypäräpakko. Tosin muutama vuosi sitten Unkarissakin alkoi kypärä-buumi, kun yksi maan kuuluisimmista kilparatsastajista, László Bálint kuoli pudottuaan hevosen selästä. Hän oli korjannut hevosen suitsia selästä käsin, hevonen oli seissyt paikallaan, mutta pelästynyt jotakin. Bálint ei käyttänyt kypärää, ja muutaman kuukauden kooman jälkeen hän kuoli, tulematta tajuihinsa. Pian kypäräbuumi kuitenkin laantui. Seuraava kuitenkin taitaa olla tuloillaan, etenkin kun täälläkin on tullut saataville kalliita luxus-kypäriä.

Meidänkin tallillamme kypärän käyttö on selvästi lisääntynyt, niin ratsastuskoululaisilla kuin hevosten omistajillakin. Hieno juttu! Yhtäkään tuttuani en ole kannustanut, saati painostanut kypärän käyttöön, mutta ehkä oma esimerkki on toiminut suotuisalla tavalla. Kun kriittinen massa tässäkin asiassa on saavutettu, loput, kypärättömät, alkavat näyttää vähän amatööreiltä. Yllättävää kyllä, nämä kypärättömät ovat niiden ”erittäin vaikeiden hevosten” ratsastajia.

Kuten jo kirjoitin, koulusatula on harvinainen varuste. Kouluratsastusvarusteista kouluraippa kelpaa, onhan se se pisin ja näyttävin. Kuolaimista fullcheekit ovat suosittuja, vaikka oma kokemukseni unkarilaista hevosista on, että suhteellisen pienikokoisina ja ketterinä ne kääntyvät herkästi. Ja juuri kääntämisen tehostamiseen olen luullut fullcheekkejä käytettävän. Mutta ovathan nekin erittäin näyttävän näköiset! Kolmipalakuolain on unkariksi varsakuolain, csikózabla. Meksikolaiset suitset ovat suosittuja, samoin martingaalit. Kun olen kysellyt erinäisten viritysten perusteita, juuri kukaan ei yleensä osaa vastata miksi heidän hevosellaan on sellaiset.

Suurin osa ratsastaa aivan liian lyhyillä jalustimilla! Tosin oma syntini on hieman liian pitkät jalustimet, joten siksikin monelle unkarilaiselle sopivat jalustimet olisivat minulle toivottoman lyhyet. Taannoin ratsastin erään ystäväni hevosella hänen jälkeensä, ja tämän 188 cm pitkän ratsastajan jälkeen totesin jalustimet itselleni sopiviksi lyhennettyäni niitä tasan yhden reiän (olen itse 170 cm), vastalauseista huolimatta. Kannuksia olen nähnyt käytettävän maastoonkin mennessä. (Sitä virhettä en ole tehnyt sen koommin, kun ne kerran 16-vuotiaana unohtuivat saappaisiin maastoreissulle.)

Kaikki nousevat täällä satulaan/satulasta tallin oven edessä ja ratsastavat noin sadan metrin matkan maneesiin tai kentälle. Jos portti on kiinni, sitä sitten taiteillaan hevosen selästä auki (harvemmin kiinni, paitsi jos kentällä on joku nipo, eli minä, joka vaadin portin laitettavaksi kiinni).

Lämmittely on useimmilla aivan olematonta. Monesti kun olen itse vasta aloittamassa kevyen ravin, samaan aikaan tulleet jo laukkailevat. Jäähdyttely on hieman pidempää, paitsi pakkasella, jolloin ei tarkene istua käynnissä kierrosta pidempään. (Loppukäyntien taluttaminen maasta oli täkäläisille aivan uusi juttu.)

Istunta on keskimäärin aika kamala, tosin aika harvoin harjoitusistuntaa edes näkee. Tallilla on useita ratsastajia, joiden harjoitusravia en liioittelematta ole nähnyt koskaan. Monella on sama vika kuin itselläni, yleinen jäykkyys, etenkin jäykät kädet. Ääniapuja käytetään erittäin paljon, yksi kohtalaisen hyvin ratsastava neitonen maiskuttaa ja naksuttaa käytännössä taukoamatta. Oma sileän valmentajani M vieroitti minut satunnaisista pikkuoravista heti ensi tapaamisella.

Kilpaileminen esteratsastuksessa on suosittua, mutta suomalaisille tuttuja pieniä seura- tai tallikisoja on vähän. Käytännössä kisaura pitää aloittaa matalimmasta liiton kilpailuluokasta, eli B 0 -kategoriasta, jossa estekorkeus on 80 – 90 cm. Jokaisessa läänissä on kilpailukaudella vähintään parit kisat kuussa, mutta niiden taso vaihtelee rajusti, niin ratojen, kilpailijoiden kuin olosuhteidenkin osalta. Radat ovat harvoin erityisen teknisiksi suunniteltuja, vaan niistä selviytyy helpohkosti virheittä kaahaamalla radan läpi. Hevoset puskevat lapa edellä ja ratsastajan vaikutus hevoseen näyttää usein aika olemattomalta. Esteradoilla (puhun nyt harrastelijaluokista tasolla 80/90 – 125 cm) näkee valitettavan harvoin kauniisti, tasapainoisessa, hyvässä laukassa eteneviä ratoja. Muutama ihan taitava esteratsastaja ratsastaa ällistyttävän heikosti, kun heitä näkee sileällä.

Puissance (korkeushyppykilpailu) on suosittua harrastekisoissakin, mutta luojan kiitos harvinaistumassa, kun harvalla on siihen edellytyksiä. Tänä vuonna tallimme vappukisoissa puissance-luokka peruttiin, kun ei ollut ilmoittautuneita, tähän asti se oli aina ollut ohjelmassa.

Olen miettinyt, miten paljon kieli vaikuttaa asenteisiin. Unkariksi kouluratsastus on ”kilparatsastusta” (díjlovaglás), mutta esteratsastus ei ole ratsastusta ollenkaan, sillä se on ”kilpahyppäämistä” (díjugratás). Aika moni valmentaja ei tunnu kiinnittävän juuri huomiota siihen, mitä esteiden välillä tapahtuu.

Nuorille ratsastajille järjestetään lähes kaikissa kisoissa tyyliluokka 100 ja 110 cm:n luokissa. Mikään ei kuitenkaan pakota nuorta osallistumaan siihen, vaan voi mennä vastaavan korkeuden avoimessa luokassa, jossa tyylillä ei ole väliä.

Kilpaileminen aloitetaan todella nuorilla hevosilla. Yhdellä tutulla tytöllä on nyt 9-vuotias hevonen, jolla kilpailtiin 105 cm luokkia hevosen ollessa 3,5 -vuotias, ja edettiin parissa vuodessa 135 cm korkeuteen. Nyt hevonen kieltää kaikissa kisoissa ulos jopa metrin luokissa, eikä kukaan keksi miksi näin on käynyt, kun hevoselta ei ole löydetty terveysongelmia tai varusteet eivät ole epäsopivia.

Suomessa lienee aika harvinaista, että joku lähtisi pitämään ratsastuskoulua tai pyörittämään yksityistallia ilman mitään kokemusta tai koulutusta hevosista, vaan se on elämäntapa. Täällä se on ihan tavallista, että omistaja itse ei tiedä alasta mitään, se on vain bisnestä.

Unkari on siis yhtä vähän – tai paljon – hevosten ja hevosmiesten maa kuin Suomi. Melkein tekisi mieli sanoa, että suomalainen horsemanship on keskimäärin paljon korkeammalla tasolla. Suomessa hevos- ja ratsastusharrastus on myös huomattavasti useamman taviksenkin ulottuvilla, ja ratsastuskouluissa on mahdollista edistyä aika pitkälle ilman omaan hevoseen vaadittavia taloudellisia ja ajankäytöllisiä resursseja. Täällä käytännössä ei, paitsi jonkin onnekkaan sattuman kautta.

Hevosia on Suomessa ja Unkarissa suurin piirtein saman verran – noin 70 000 yksilöä – joten Suomessa on itse asiassa lähes kaksinkertainen määrä heppoja henkeä kohden, sillä Unkarin asukasluku on lähes 10 miljoonaa. Vaikka Suomessa suuri osa hevosista on ravureita, on Unkarissakin suuri osa hevosista laukka-, ravi-, kärry- ja työhevosia. Ja ratsastuslomatallien ratsuista suuri osa on lähes pelkästään (ulkomaisten) turistien käytössä, joten ratsastava unkarilainen on poikkeus, ei sääntö, ja huomattavasti harvinaisempi olento kuin ratsastava suomalainen.

Kuten tästä blogistakin on monta kerta saanut lukea, yllätys ja pettymys oli melkoinen, kun tajusin, että Unkarin maine hevosmaana on valheellinen, ohuella pohjalla tai vähintäänkin vanhentunut. Mutta jos olisin voinut pitää hevosta paikassa, jossa ammattilaiset olisivat tienneet kaiken paremmin, en olisi oppinut murto-osaakaan siitä, mitä nyt tiedän hevosista. Ja ennenkaikkea, ilman harhaluuloa minua ympäröivistä vuosituhantisista hevosmiestaidoista en olisi ikinä uskaltanut ostaa omaa hevosta. Ilman tätä mainetta minulla ei siis olisi Dáriuszta – eikä sillä minua.

Unkari, annan sinulle valheesi anteeksi.

This entry was posted in hevoset, historia, Suomi, Unkari, yhteiskunta. Bookmark the permalink.

19 vastausta artikkeliin: Hevosmiesten mailla?

  1. Vulqan sanoo:

    Yllättävä tieto, että Suomessa on saman verran hevosia kuin Unkarissa!

    Laukkaurheilussa maa taitaa edelleen olla jollain tasolla?

    • ferrugo sanoo:

      Yllätyin itsekin! Toki per neliömetri hevosia on Unkarissa enemmän, maahan ei pinta-alaltaan ole suuri.

      Laukkaurheilu on suosittua, ja viime vuosien yksi suurimpia, kansainvälisestikin menestyneitä tähtiä on täysveriori ”Overdose”. Täällä on myös jonkin verran entisiä laukkahevosia tavallisina ratsuina, samaan tapaan kuin meillä Suomessa radoilla pärjäämättömisistä ravureista uudelleenkoulutetaan ratsuja.

      • Vulqan sanoo:

        Laukkaan liittyen, oletko lukenut maailmankuulusta unkarilaisesta Kincsem-tammasta? Hevonen voitti joka ikisen laukkakisan mihin osallistui (yli 40!).

        Hiljakkoin luin myös Lipizzan (Lipican) hevosista. Kun Slovenia liittyi euroalueeseen, Itävallassa nousi kohu maan 20 sentin kolikosta, johon on kuvattu kyseisen rodun edustajia. Itävallassa rotua pidetään itävaltalaisena ja se kuuluu olennaisena osana maineikkaan Wienin ratsastuskoulun imagoon sekä Habsburgien suvun historiaan. Lipican kylä, josta rotu on kotoisin, sijaitsee kuitenkin Sloveniassa, joka taas on aikoinaan kuulunut Itävaltaan. Mutta kansainvälisesti rodusta käytetään italiankielistä Lipizza-nimeä, joten italialaisetkin ovat ottaneet osan kunniasta. Ja yllätys, yllätys – unkarilaiset pitävät lipizzanhevosta unkarilaisena! Tämä ei kuitenkaan ole täysin vailla pohjaa, sillä suuri osa hevosista evakuoitiin aikoinaan Unkariin turvaan Napoleonin hyökkäykseltä. Unkarilainen hevosjalostustaito oli tuolloin korkealla tasolla, joten tietty osa kunniasta, joka liittyy lipizzanhevosen jalostamiseen, kuuluu eittämättä unkarilaisille.

        • ferrugo sanoo:

          Kincsem on tuttu, ”csodakanca” eli ”ihmetamma”. Lipizzoja olen aiemmin mieltänyt eniten Itävaltaan kuuluvaksi juuri tuon espanjalaisen ratsastuskoulun takia, mutta eiköhän kunnia kuulu koko itäiselle Keski-Euroopalle. Tosin unkarilaisethan ovat jotenkin alkaneet väheksyä paikallisia rotuja, ja kuvittelevat menestyksen tulevan automaattisesti, kun käyvät ostamassa hevosen Saksasta tai Hollannista. Se on sääli, sillä unkarilaisissa hevosissa ja hevosjalostuksessa ei lähtökohtaisesti ole mitään vikaa, sen sijaan valmentajia ja oppia kannattaisi hakea Saksasta!

  2. heidi sanoo:

    Olen ollut surullisesti yllättynyt kun olen lukenut näitä blogitekstejä siitä miten paljon Unkarissa on huonoa hevosenpitoa. Itselläni on ollut myös se käsitys että siellä jos missä on hevostaitoa, ja olen myös onnistunut löytämään tasokkaan tallin Unkarissa ratsastusta harrastaessani.
    Se käsitys kyllä minullakin on ollut kun olen itse tietoa maan hevoskulttuurista hankkinut, että hevosia otetaan hyvinkin heikoin tiedoin niistä. Niitähän tuntuu olevan maaseudulla vähän kaikilla. Mutta en ole ollut silti tietoinen ongelman laajuudesta.
    Lisäksi olen unkarilaisia hevosaiheisia nettisivuja katsellessani huomannut että kaikenlaista ”luonnollista hevostaitoa” -aiheista kurssia ja tapahtumaa on usein, ja tästä olen ollut siinä uskossa että maassa nimenomaan olisi paljonkin kiinnostusta hevostaidon parantamiseen. Mutta se taitaakin olla aika pieni ryhmä joka tuota harrastaa?

    Toisaalta olen edelleen siinä uskossa että se hyvä hevostaito, jota maassa kuitenkin joillakin on, on sitten todella hyvää ja sellaista että sitä ei esimerkiksi Suomessa kovin usein tapaa? Olen unkarilaisella tallilla ratsastaessani nähnyt parin ihmisen hevosenkäsittelyä ja vilpittömästi ihailen sitä. He ovat ihan tavallisia, eivät mitään kilparatsastajia tai kuuluisia mutta heillä vaikuttaa olevan hyvin luonnollinen ja luonteva ote hevosiin. He ovat hyvin rauhallisia ja hevoset luottavat heihin. En ole ikinä nähnyt heidän menettävän malttiaan hevosen kanssa, en missään tilanteessa.
    On todella ikävää jos tuo onkin harvinaisuus siinä maassa.

    Sekin on ollut tätä blogia lukiessani yllätys että ratsastuskouluopetuksen taso onkin keskimäärin aika alkeellinen. Olen luullut että se olisi korkea. Tallejakin on maassa niin paljon että voisi kuvitella jo keskinäisen kilpailun pakottavan pitämään tasoa korkealla, mutta ehkä iso osa asiakkaista ei osaa vaatia parempaa. Itse olen saanut oikein hyvää opetusta Unkarissa, mutta toisaalta talli jossa olen käynyt on paikallisessa tasoluokituksessa korkeimpaan kategoriaan päässyt ja erittäin suosittu sekä paikallisten että ulkomaalaisten keskuudessa. Keskiverto ratsastustalli on varmaan ihan muuta.

    Nyt on tullut kirjoitettua todella pitkä kommentti, mutta noista ratsastuskilpailuista tuli vielä mieleeni tähän aiheeseen liittymätön kysymys. Minua kiinnostaisi se miten nuo tasot Unkarissa menevät eli mikä vastaa mitäkin meikäläistä. Tuttujen ratsukoiden tuloksia katsellessa olisi kiva tietää vähän enemmän noita kilpailuluokista.

    • ferrugo sanoo:

      Pitkä postaus, pitkä kommentti😉 Uskon vakaasti, että asiat ovat menossa oikeean suuntaan täälläkin, joskin tietysti hitaasti. Parelli, ”paikallinen Monty” Kata Pataky, hevoshieronta/akupunktio ym, luonnonmukainen ruokinta, yrtit ym. ovat tulossa ihmisten tietoisuuteen, mutta olet oikeassa, ne ovat toistaiseksi pienen ”valistuneen” vähemmistön mielenkiinnon kohde.

      Ratsastuskoulujen taso on keskimäärin heikko varmasti siksi, että tämä on siinä mielessä tyypillinen keskieurooppalainen maa, että niiden liinassa pyörittyjen tuntien ja alkeiskurssin jälkeen ostetaan oma hevonen ja sitten hankitaan valmentaja jos hankitaan. Paikalliset ovat katsoneet suut auki, kun jaoin facebookissa siskoni kisavideon 90 cm:ssa ratsastuskouluhevosella – sellainen hevonen ratsastuskoulussa oli heille jotain täysin käsittämätöntä. Edistyneille tarkoitettuja ratsastuskoulutunteja ei yksinkertaisesti ole, ja tietenkään ne alkeisoppilaat eivät voi osata vaatia. Asiakaspalvelun taso on kommunismin perintönä sitä mitä se yleisesti on koko itäblokissa. Toisaalta, tämäkin muuttunee, kun ihmiset oppivat vaatimaan palveluilta laatua, ihan kaikessa. Meillä oli toissailtana ensimmäinen tallikokous, jossa oli tilaisuus purnata ja kysellä, ja olin tavallaan iloisesti yllättynyt, että muilla, unkarilaisilla oli täsmälleen samoja huolenaiheita ja valitettavaa kuin itselläni. He vain eivät ole niin tottuneita valittamaan! Ja toisaalta joidenkin yrittäjien asenne on se, että asiakkaiden pitäisi olla kiitollisia, että he ylipäätään saavat pitää hevostaan jonkun tallissa! Yksi kaveri sanoikin, että on iloinen minun tulostani, koska minä ”länsimaalaisena” saan suuni auki ja vaadin, että asiat hoidetaan kunnolla.

      Ne helmet ovat sitten jotain ihan uskomattoman hienoa… sileän valmentajani ja kengittäjä etunenässä. Vaikka Dáriusz ilmeisesti on superhelppo asiakas, en malta olla ihmettelemättä tämän Tamásin otteita. Hän ei tarvitse edes avustajaa, Dáriusz kirjaimellisesti nukahtaa turpa kengittäjän olkapäälle…

      Palaan asiaan noiden kilpailu-kategorioiden kanssa joko uudessa postauksessa tai vaikka sähköpostilla sinulle! Järjestelmä on kuitenkin täysin erilainen kuin Suomessa, vaikka luokkien arvostelut ovat samoja, kansainvälisesti käytettyjä.

      • heidi sanoo:

        Kiitos, näitä on mielenkiintoista lukea.
        Nuo Parelli ym. ovat minun tutulla tallillani harrastettuja juttuja ja heillä on ollut myös erilaisia luonnollisen hevostaidon kursseja joihin voi osallistua joko omalla tai tallin hevosella. Kata Patakysta olen kuullut myös ja sen joukon keskuudessa joka näitä harrastaa hän vaikuttaisi olevan hyvin suosittu. Harmi vain että se joukko on vielä pieni. Itseasiassa minulla on sellainen käsitys että Suomessa luonnollisen hevostaidon suhteen on enemmän ennakkoluuloja kuin Unkarissa. Varsinkin erilaisen nettikeskustelun perusteella monet ammattilaiset tai itseään sellaisina pitävät naureskelevat pehmeämmille ja enemmän hevosta kuunteleville menetelmille ja varsinkin ”tädeille” jotka niistä ovat kiinnostuneita. Asialla on meillä huuhaaleima. Myös Suomessa on ns. vakavastiotettavien hevosihmisten parissa todella paljon sitä ajattelua että näin on aina tehty ja se on ehdottomasti hyvä, että ”vanhat hevosmiehet” ovat aina oikeassa, ja että ammattilaisia ja kilparatsastajia ei saa kritisoida tekivät he mitä tahansa, ja että jos sinulla ei ole kilpailumeriittejä et voi osata mitään.

        Millaista keskustelua hevosten käsittelystä ja ratsastuksesta Unkarissa käydään?

        • ferrugo sanoo:

          Kuulostaa aika samanlaiselta! Ns vanhan kansan hevosmiehet ovat täällä ihan samanlaisia, ettei hevosia herran jestas saa paapoa vaan raippa soimaan jos ei muuten tottele. Näin kärjistettynä. Luonnollisesta hevosmiestaidosta ym kiinnostuneet tuttuni ovat ihmisiä, jotka ovat mielestäni valistuneita kaikilla elämänalueilla, ja monesti kyseenalaistavat muutkin unkarilaiset perinteet ja mentaliteetin. Ja ovat monesti myös korkeammin koulutettuja (ei hevosalalle). Nämä itseoppineet hevosvaarit sitten suhtautuvat ennakkoluuloisesti suurin piirtein ötökkämyrkkyynkin, sekin on hevosen paapomista, jolle edellisellä tallilla pyöriteltiin silmiä…

          Tosiaan, uskon, että muutos on tulossa. Se tulee juuri sitä kautta, kun yhä useampi on käynyt ulkomailla opissa, on ylipäätään kouluttautunut ja kiinnostunut maailman virtauksista.

  3. Laura sanoo:

    Onpa hieno kirjoitus taas! Erityisesti nuo turvallisuuteen liittyvät ratkaisut – porttien avaamiset ja sulkemiset, alkukävelyt jne ovat kyllä myös pahasti menettämässä asemaansa Suomessakin. Aika monella tallilla löytyy jo se muutama harrastaja, jotka noustuaan tallin ovella selkään ja rimpuiltuaan maneesin oven pielessä ovenkarmissa kiinni ovat kierroksen käveltyään keventämässä ja kahdenkymmenen minuutin päästä jo autossaan peruuttamassa pois tallin parkkipaikalta… Että valitettavasti huono/löysä hevoskulttuuri ottaa sijaansa myös Suomessa ja minä kyllä kaipaan näitä vanhan hyvän hevostaidon levittäjiä yhä enemmän.

    peeäs: Pikkuoravat karkoitti minunkin valmentajani Antti (Sucksdorff) hyvin napakin sanakääntein ilmoitti hevoseni olevan immuuni naksutukselleni🙂

    • ferrugo sanoo:

      Varmaan kiristelen hampaitani Suomessa samojen asioiden kanssa, ulkomailla asuessa oma kotimaahan tuntuu aina ihanteellisemmalta kuin se sitten loppujen lopuksi on. Varmaan on paljon talliomistajasta kiinni, miten tallilla toimitaan, lämmittelyistä tietenkään ei pysty määräämään, mutta aivan hyvin voisi olla sääntö, että maneesin ovea ei avata eikä suljeta selästä rimpuillen (se on juuri sitä, rimpuilua). Ja minullahan ei ole ollut omaa hevosta Suomessa, joten vertaan täällä tätä yksärien elämää oikeastaan Suomen ratsastuskouluoppilaiden käytäntöihin, jotka tietenkin ovat säädellympiä. Itselläni on se periaate, että jos en ehdi kunnolla ratsastaa tai edes juoksuttaa, niin sitten hevonen saa vapaapäivän, ja tallilla käydessä hoidan sen hiukan normaalia tarkemmin, esim siistin jouhia tms.

      Minun sileän valmentajani on niin The Kouluratsastaja, että hän puuttui naksutukseen heti vetoamalla siihen, että radalla se on virhe, ja on vaikeata olla kisoissa naksuttamatta, jos sitä tekee treenatessakin. Sen meidän yhden tytön taukoamaton säksätys on siitäkin ärsyttävää, että se meinaa tarttua…

  4. Anna sanoo:

    Hei! Oletko käynyt Unkarissa asuimisesi aikana täällä? http://www.hortobagy.eu/en/matai-menes/bemutatkozas/ Vierailin itse viime syksynä kyseisessä siittolassa useamman kerran ja olisi mielenkiintoista kuulla mielipiteitäsi/arvioitasi, kun olet unkarilaiseen tallikulttuuriin tutustunut hieman pintaa syvemmältä!

    • ferrugo sanoo:

      Valitettavasti en ole käynyt tuolla, enkä Itä-Unkarissa muutenkaan, en Budapestia idempänä, noloa. Tuohan on se kuuluisin paikka kansallispuiston yhteydessä, ja varmasti olisi näkemisen arvoinen. Nonius on rotuna todella uljas, sen säilymisen ongelma vain on siinä, että se ei sovellu yhtä hyvin ratsastuksen kilpalajeihin, kuin muut täällä suositut rodut. Kärry-hevonen taas kuuluu väistyvään perinteeseen. Jos vielä ehdin tuolla käymään, varmasti tulee postaus aiheesta!

  5. pacolady sanoo:

    Mielenkiintoinen postaus. Meillä oli joku vuosi sitten pieni, musta, unkarista tullut hevonen, joka oli superketterä ja hyppäsi loistavasti, Hevonen oli kuitenkin epäluuloisin otus, jota olem vähilleen nähnyt. Ruuna puri ja potki ja oli täysin ketjulla taulutettavaa mallia. Juttusi luettuani, tuli mieleen,. että liekö käytös heijastellut sitten kohtelua entisessä kotimaassa. Mene ja tiedä. Nyt hevonen on kuitenkin jo vihreämmillä laitumilla.

    • ferrugo sanoo:

      Surullista😦 mutta varsin mahdollista, että siinä oli tyypillinen pelolla ja rangaistuksilla ”koulutettu” hevonen. Toki asiat täälläkin muuttuvat, mutta hi-taas-ti… Hyppykykyähän täältä löytyy, kun sitä on jalostuksessa haettu, mutta sitäkin potentiaalia ”hukataan” koko ajan, kun ei viitsitä/osata perus(koulu)ratsastaa niitä potentiaalisia estehevosia, vaan toivotaan, että niillä päästään 130 cm+ tasolle ihan vaan hyppäämällä, hyppäämällä, ja vielä vähän hyppäämällä…

      • pacolady sanoo:

        Totta puhut. Eikä tuosta varmaan ole kuin jokunen vuosikymmen kun samalla tavalla ajateltiin Suomessakin. Onneksi tietoisuus leviää koko ajan🙂

        • ferrugo sanoo:

          Niinhän se on, aivan samanlaista oli meilläkin ennen ja paikoin varmaan vieläkin. Moni asia on täällä Unkarissa kuin olisi palannut ajassa taaksepäin vaikka 80-luvun Suomeen. Silloin kyllä oli kypäräpakko ratsastuskouluilla, mutta eihän ne kuminauhalla varustetut munankuoret mitään olisi suojanneet. Monesta asiasta täällä tulee ajateltua, että ”ihan kuin meillä ennen vanhaan”!

  6. Elina sanoo:

    Hei!

    Kiitos mielenkiintoisesta postauksesta, avasi aika paljon Unkarin hevoskulttuuria. Löysin blogisi sattumalta, kun googlettelin unkarilaisia ratsastuskouluja. Olen tulossa syksyksi opiskelemaan Unkariin ja haluaisin jatkaa ratsastusharrastusta siellä.

    Minulla ei kuitenkaan ollut oikeastaan minkäänlaisia ennakkotietoja ratsastuksen tasosta siellä, nyt tietää suunnilleen mihin pitää varautua eikä elättele turhia pilvilinnoja omasta kehittymisestä ainakaan ratsastuskouluissa.

    Laitoin blogisi kirjanmerkkeihin, tietää jatkossakin seurata🙂

    • ferrugo sanoo:

      Tervetuloa lukijaksi! ”Ratsastuskoulu-skene” on tosiaan täysin erilainen kuin Pohjoismaissa, eli jos olet jo edistynyt ratsastaja, ja haluat muutakin kuin kevennellä possujunassa, hyvää paikkaa siihen voi olla vaikeata löytää. Osa hevoslomahotelleista on hyviä, toiset eivät, täälläkin mainitsemani http://www.szepalma.hu on sellainen hyvä😉 Mutta kun tulee töihin tai opiskelemaan, kaipaisi kivaa harrastusta vähän eri konseptilla kuin tuollaisilla maastovaelluksilla, niin hauskoja kuin nekin ovat.

      Toki kaikki on mahdollista. Itsekin löysin helmen, eli valmentajani (ja ystäväni) M:n, jonka opastuksessa olen edistynyt valovuoden – hänkin kävi kouluttautumassa Saksassa, oppisopimus-opiskelijana 2 v ja sitten palkattuna ratsuttajana toiset 2 v.

  7. Paluuviite: Talonpoika, ratsu, kuningas | Sentrooppa-Santra

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s