Vaikeneminen kultaa

Tuttava lainasi minulle Tuire Kaimion kirjoittamaa kirjaa ”Hevosen kanssa”. Loistava teos, jota suosittelen kaikille hevosten kanssa toimiville. Vaikka tieto toisaalta lisää tuskaa (”kääk, tämänkin olen tehnyt väärin aina”), niin kirjasta on ollut minulle jo nyt aivan valtavasti hyötyä, vaikken ole päässyt vielä edes puoleen väliin tätä 600-sivuista opusta.

Yksi minulle täysin uusi ja mullistava asia oli, että hevoselle ei pidä höpötellä rauhoittavasti, kun ollaan pelottavassa tilanteessa tai lähestytään sellaista. Ei silti, eipä sitä kukaan minua ole opettanut tekemäänkään, se vain on tullut niin spontaanisti suusta, niin suomeksi kuin nyt unkariksikin. Toisaalta kukaan ei ole myöskään koskaan sanonut, että niin ei pidä tehdä.

Kaikista eniten Dáriusz pelkää vettä, sekä lätäköiden, ojien että pesupaikan muodossa. Maastossa sitä jännittää eniten mopoilijat, pyöräilijät ja hölkkääjät. Moottoriajoneuvojen kanssa se on aina ollut rauhallinen. Vähän kaikkea se on etenkin aiemmin säpsähtänyt, oli kyseessä sitten fasaani, peura, isolehtinen kasvi, muovipussi, hylätty sohva, sateenvarjo, erikoisen vaalea iso kivi, mutta tällaisista vettä helpommista kauhuista on aina päästy suhteellisen helposti ohi. Mutta aina olen höpöttänyt sille ”jó van, nyugodtan”.

Kaimion kirjasta opin, että rauhoittavat sanat eivät merkitse hevoselle yhtään mitään. Se ei ymmärrä ihmisten kieltä. Se ei ole ihmislapsi, jolle voi sanoa, että ”mennään tästä näin ihan rauhassa, äiti pitää kädestä kiinni”. Mutta jos hevoselle aina höpöttelee näitä rauhoittavia, se yhdistää juttelun ja pelon. Ja kun lähestyy jännää asiaa, ja ratsastaja alkaa ennakoida sitä puhumalla, pelkkä puhe aikaansaa tai vahvistaa hevosen pelkoa.

Eli: ratsastajan tulee suhtautua muovipussia pelkäävään hevoseen kuin lentoemännän lentopelkoiseen matkustajaan, eli ei pidä lähteä mukaan hysteriaan, ei ollenkaan. Ei tehrä tästä ny mitään numeroo!

Maastoilin tällä viikolla paljon, kun oli niin kuuma (pahimmillaan +35 C°), ettei kentällä tai edes maneesissa pyöriminen houkutellut. Samalla testasin tätä Kaimion teesiä, ja voi hyvä ihme – se toimii! Välillä piti oikein purra huultaan, ettei olisi lipsauttanut jotain hyrinää. Hevoseni toki reagoi sen mielestä pelottaviin asioihin, mutta se ei ylireagoinut niihin. Hylätylle sohvalle vähän puhistiin, mutta kaikesta päästiin ohi ällistyttävän helposti ilman suurta draamaa. Toissapäivänä metsässä oli yhden ukkosyön jäljiltä paikoin lätäkköjä, ja niistäkin päästiin ohi nätisti. Ei Dáriusz toki niihin vapaaehtoisesti astu, jos kiertääkin voi, mutta se todellakin itsenäisesti kiersi ne, minun ei mitenkään pitänyt houkutella tai tapella hevosta lätäköiden ohi.

Tämä ei toki tarkoita sitä, ettei hevoselle koskaan saisi sanoa sanaakaan. Kyllä minä ainakin juttelen hevoselleni kun menen tallille ja hoidan sitä. Mutta rauhoitteluun puhetta en enää käytä.

Puhutko sinä hevosellesi tai rauhoittelet sitä sanoin?

Mainokset
Kategoria(t): hevoset. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

8 vastausta artikkeliin: Vaikeneminen kultaa

  1. Anu sanoo:

    Minulla on sama äärimmäisen hyväksi havaittu kirja. Ja en niin tykkää yhtään tuosta, ettei hevoselle saisi jutella rauhallisesti jännässä paikassa! Ymmärrän toki logiikan, että hevonen oppii yhdistämään rauhallisen puhelun ja jännittävän tilanteen, mikä ruokkii jännittämistä edelleen.

    Vaikeneminen tiukassa paikassa on silti minulle tosi vaikeaa, kun rauhoitan sillä monesti itseänikin. =s Olenkin yrittänyt kiertää ongelmaa siten, että höpöttelen omiani paljon maastossa muutenkin. Silloin, kun kävellään pitkin ohjin loppu- tai alkukäynteja tai ollaan muutoin tutulla ja rauhallisella pätkällä tai muuten levollisella mielellä.

    Kiinnostavia kuitenkin nuo teidän kokemukset. Pitäisi ehkä yrittää joskus itsellänikin ratsastaa jännät paikatkin tuppisuuna, josko meilläkin näkyisi selvää eroa suorituksessa. 🙂

    • ferrugo sanoo:

      Minulla ihan sama, olen muutenkin tykännyt jutella hevoselle niitä näitä myös ei-jännittävissä paikoissa, ja juttelulla olen kai nimenomaan sitten rauhoittanut lähinnä itseäni. On ihan hullua ajatella näin, mutta onhan se tuppisuuna oleminen seurassa epäkohteliastakin 😉 Mutta kannattaa kokeilla täydellistä puhumattomuutta maastolenkillä, ero on huomattava, samoin pesupaikkakammon selätysprojektissani (tästä postaus tulossa projektin edetessä) puhumattomuus toimii. On vain tosi vaikea pitää se suu kiinni, ennen kuin siihen tottuu!

  2. finnforlife sanoo:

    Kiva juttu susta Expatriumissa!

    • ferrugo sanoo:

      Kiitos! En ole itse vielä valmista juttua nähnytköään, olisikohan se jo ehtinyt kotipostilaatikkoon tännekin… Tämä selittääkin maanantaipäivälle erikoisen korkeat kävijämäärät, joista paljon Saksasta, jossa expatteja tietysti on paljon 😉

  3. heidi sanoo:

    Minä olen aina ollut siinä luulossa että hevoselle suorastaan pitää puhella jännittävässä tilanteessa, ja itsekin olen niin aina tehnyt. Se onko se auttanut on sitten toinen asia…
    Unkarissa olen huomannut että hevosille jutellaan paljon, enemmän kuin Suomessa ja tutun tallini hevoset tuntuvat tottelevan todella hyvin esimerkiksi maastoratsastuksen vetäjän puhetta. Tallin eräs varmimmista hevosenkäsittelijöistä, hevosen kanssa aina rauhallinen Éva saa maastossa omansa lisäksi toistenkin ratsut rauhoittumaan jos ne jotain pelkäävät. Mutta tutun ja luotetun ihmisen läsnäolo merkinnee enemmän kuin se puhe.

    • ferrugo sanoo:

      Lohdullista, etten ole ollenkaan ainoa, joka on näin luullut! Rauhoitteleehan se Mäkiläkin Tuntemattomassa Sotilaassa, kun lähtee viemään soppatonkkaa etulinjaan. Kun luin tuon puhumattomuus-ohjeen, ensimmäinen reaktioni olikin, että ”eikä!” Mutta kokeilemisen väärtti, ehdottomasti. Semmoista yleistä julkista höpöttelyä hevosille kyllä tuntuu olevan täällä enemmän, suomalainen ei ehkä samalla tavoin tohdi ”lässyttää”.

  4. Anni sanoo:

    Minä taas olen todella huono puhumaan hevoselle. Maastolenkeillä yksikseni laulan, mutta hevoselle on jotenkin kauhean vaikea puhua.

    Ja mitä tuohon rauhoittelemiseen tulee, niin hevosen kannalta on tietysti hassua, että ensin sitä silitetään kaulalle hyvin menneestä työstä ja sitten sitä silitellään kaulalle kun se poukkoilee ja kaahottaa kauhuissaan…

    Annan Tintin mennä pitkin ohjin, kun se säikähtää. Silloin se helpoiten unhotaa säikähdyksensä.

    • ferrugo sanoo:

      Minun mielestäni taas olisi niin luontevaa jutella hevoselle niitä näitä, ja tunnen itseni epäkohteliaaksi, kun istun satulassa tuppisuuna.

      Ihanan erilaisia ovat nämä nelijalkaiset ystävämme, jokainen omanlaisensa. Dáriusz taas spookahtaa maastossa nimenomaan, jos sille antaa pitkät ohjat (joko kyttää tai kerran on käyttänyt tällaisen tilanteen hyväkseen ja singahtanut avaruuteen, ratsastaja singahti tantereeseen). Se tuntee olonsa turvallisemmaksi maastossa, kun minulla on napakka ohjastuntuma ja pohkeet kiinni, silloin se tietää, että joku on kyydissä 😉

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s