Pieni tassu, suuri jälki

Onni on olla veikan kainalossa.

Pikku Murunen, unkarilaisittain Aranyos on jättänyt laumamme. Se päästettiin eilen matkaamaan tähtien joukkoon, rauhallisesti eläinlääkärillä.

Loukkaantuneen oikean etutassun hermotus oli mitä ilmeisimmin niin pahoin vaurioitunut, ettei hermotus enää pystynyt uusiutumaan. Joskus pieniä ihmeitä tapahtuu, jos hermosto ei ole täysin tuhoutunut, tosin hermovammojen parantuminen on hyvin hidasta. Parissa kuukaudessa parantumisen olisi kuitenkin jo pitänyt alkaa, ja näin ei ikävä kyllä käynyt. Tassun haavakohta toki parani ja turvotus laski, ja tassun alin nivel olisi voitu leikkauksella (carpal arthrodesis) korjata oikeaan asentoon. Tästä leikkauksesta ei kuitenkaan olisi ollut mitään hyötyä, kun vaurio olikin laajempi. Vaikka kissa ei näyttänyt kipua, ja se leikki ja juoksi mielellään, jalka olisi ennemmin tai myöhemmin alkanut vaivata sitä.

Minä ja kissan alunperin löytänyt suomalainen tuttavani olimme samaa mieltä, amputointi ei tuntunut mielekkäältä ratkaisulta, etenkään kun sille kaavailtu koti oli talli, jonka alueella pyöri paljon muitakin kissoja – ja kettu. (Tosin olin kyllä jo salaa itseltänikin päättänyt tuoda kissan mukanani Suomeen.) Niinpä kävimme yhdessä eläinlääkärillä tekemässä kissalle viimeisen palveluksen, pitkittämättä väistämätöntä.

Kävin vielä tiistaina Budapestissa pieneläin-ortopedillä, joten kissan hyväksi kyllä tehtiin kaikki mahdollinen, mitä sille Unkarissa voitiin tehdä. Olin varannut sille nivelenkorjausleikkausajan (paikallisen eläinlääkärin konsultaation perusteella), ja vastaanotolla sitten selvisi miten ikävästi asiat ovat. Ajoin saman tien takaisin kotikylään, jossa Murunen sai viettää vielä yhden päivän, yön ja aamun, syöden mielin määrin lempiruokiaan.

Kun Murunen tuli taloon, jouduin aluksi pitämään sitä ihan Minnin ja Roopen takia isossa koirien näyttelyhäkissä, ettei syty kissojen kolmatta maailmansotaa. Jälkeenpäin luin, että hermojen mahdollisen korjautumisen kannalta oli aivan oikein rajoittaa kissan liikkumista ja riehumista. Pikku hiljaa se sai alkaa liikkua asunnossa enemmän vapaana ja tehdä tuttavuutta toisten kissojen kanssa. Ulos se ei edes halunnut. Joskus kävin Murunen sylissäni pihalla, ja se oli kovin mieltynyt haistelemaan laventeleita, kuten minäkin. Se laittoi oikein silmät kiinni ja nuuskutteli, samalla kehräten sylissäni.

Pari viikkoa sitten uskalsin antaa sen oleilla koko ajan vapaana. Vanha Minni oli koko ajan varautunut ja sähisi sille. Roope sen sijaan alkumurinoitten jälkeen oli mielissään tulokkaasta, sillä ne olivat suurin piirtein samanikäiset, joten niistä tuli hyvät leikkikaverit, jotka pesivät toisiaan, nukkuivat samassa kasassa ja mahtuivat ongelmitta samalle ruokakupille.

Eläimet ovat hämmästyttäviä vaistoamaan asioita. Murusen viimeisenä iltana Minni ei enää sähissyt sille. Kun pikkuinen tunki samalle ruokakupille, Minni otti ensin normaalin ”mene pois” -ilmeensä, kunnes yhtäkkiä sen ilme muuttui hyvin helläksi, ja se antoi Murusen syödä omasta kupistaan. Mennessäni tiistai-iltana tallille hoitamaan hevosta, Dáriusz oli kuin ihmisen mieli. Kun putsasin Dáriuksen ja rasvasin sen kaviot, se ei hievahtanutkaan, vaikka ötökätkin selvästi kiusasivat sitä. Hevonen tulkitsee ihmisen ruumiin kieltä ja sen takana olevaa tunnetilaa taitavasti, mutta miten se voi ymmärtää mitä suru on? Miten se voi tietää, että juuri silloin todella toivon sen olevan rauhallisesti ja kiltisti?

Murunen oli vielä pentu, todennäköisesti syksyllä syntyneitä. Emme tiedä, onko sillä koskaan ollut kotia, vai onko se jostain heinikkoon syntyneestä pentueesta, josta muutaman pennun on napannut kettu tai haukka, joku onnekas ehkä on saanut jostain kodinkin, ja joku jäänyt yksin kuljeksimaan. Sekä budapestilainen, että kissan eilen lopettanut eläinlääkäri olivat vakuuttuneita, että se on ollut auto-onnettomuudessa, ei suinkaan kissatappelussa. Samaa epäilen itsekin, sillä aina kun kävin näyttämässä sitä jalkaisin paikallisella eläinlääkärillä naapurikorttelissa, Murunen hätääntyi kantokopassa, kun ohi ajoi auto. Kissatappelun puolesta ei puhunut myöskään se, että se ei pelännyt Roopea ja Minniä lainkaan, pikemmin haastoi niitä ja hakeutui niiden seuraan.

Se oli myös todella leikkisä ja energinen. Kerran ihmettelin, miksi lattialle oli ilmestynyt kissanleluja, joita en mielestäni ollut ottanut esille. No, Murunen oli löytänyt hyllyltä lelupussin, josta se kävi aina itse kaivamassa uusia leluja, jos vanhat alkoivat kyllästyttää. Sille ei tuottanut vaikeuksia hypätä ruokapöydälle lipittämään puuroannokseeni kaadettua maitoa. Viimeisenä aamuna vielä refleksinomaisesti suutuin sille siitä, mutta tajuttuani miten turhaa suuttuminen enää on, kaadoin sille ison lorauksen maitoa sen omaan ruokakuppiin.

En ollut ensimmäistä – enkä viimeistä – kertaa lopetuttamassa eläintä, mutta tämä kerta kirpaisi jostain syystä kovimmin. Pieni tassu teki suuren jäljen sydämeen. Ehkä tunteet nousivat enemmän pintaan, kun on maassa, jossa sairaista tai ”ylimääräisistä” lemmikeistä hankkiudutaan eroon ajamalla autolla keskelle metsää ja jättämällä eläin petojen ja vuodenaikojen armoille. Tai sullomalla kissan- tai koiranpennut muovisäkkiin, ja viemällä ne jonkun oven eteen. Tai vain viskaamalla eläin aidan yli naapurin puolelle. Tai armeliaimmillaan edes hukuttamalla ne. Eläinlääkärin piikille päätyy murto-osa, ainakin täällä maaseudulla. Teinipojilla on kanttia huvikseen ampua naapurin tytön kissaa, niin, että se halvaantuu, mutta ei enää kanttia lopettaa sen kärsimyksiä (tallikaverin kissan kohtalo taannoin.)

Murunen – kuten kaikki tuntemani unkarilaiskissat – oli valtavan hellyydenkipeä. Olen ihmetellyt sitä ennenkin – täkäläiset kissat niin mielellään ottavat vastaan ventovieraaltakin määrättömästi paijausta. Yksikään kissa ei ole aiemmin niin intensiivisesti painautunut liki ja nuollut korvantakustani. Oli Murusen alkuperä mikä hyvänsä, sen viimeiset kuukaudet olivat aivan varmasti onnellisia, enkä kadu hetkeäkään, että annoin kissalle mahdollisuuden.

Hyvää matkaa, viszontlátásra, Aranyos!

This entry was posted in arki, kissat, Unkari, yhteiskunta. Bookmark the permalink.

8 vastausta artikkeliin: Pieni tassu, suuri jälki

  1. Marre sanoo:

    Surullinen tarina, tippa tuli silmään. Ihanaa että Murunen sai viettää mukavat viimeiset kuukaudet.

  2. Anu sanoo:

    Voi kuinka surullista. =( Voimia!

    • ferrugo sanoo:

      Kiitos! Tämä oli ensimmäinen nuori eläin, jonka olen joutunut lopetuttamaan, vanhan eläimen eutanasia on jotenkin helpompi tilanne.

  3. heidi sanoo:

    Voi miten surullista. En ole ikinä joutunut lopetuttamaan lemmikkiäni joten voin vain kuvitella kuinka kamalalta se päätös tuntuu.

    Eläimiin julmasti suhtautuvia valitettavasti riittää. Kissa on kyllä Suomessakin varsinkin maaseudulla surullisen monen mielestä ihan turha eläin. Muistan mm. kun alakoulussa pojat kehuskelivat kuinka ampuivat kissoja ilmakiväärillä. Muistan kuinka vihainen olin, siitä että ne tekivät sellaista ja siitä että poikien vanhemmat ilmeisesti sen hyväksyivät.

    Ainakin Murusella oli viimeisinä aikoinaan hyvä koti.

    • ferrugo sanoo:

      Maaseutu tuntuu olevan kovin erilainen täälläkin. Pääkaupungissa on toki suurkaupungin ongelmat, mutta huomattavasti modernimpi suhtautuminen muun muassa eläinsuojeluun, esimerkiksi. Yritänkin koko ajan muistuttaa itseäni yleistämästä Unkarin maaseutu = Unkari.

      Olen myös ihan varma, että Murusella oli hyvä elämä, etenkin viimeisinä viikkoinaan, kun siitä tuli niin hyvät kaverit Roopen kanssa. Kyllä sen ilme tuossa kuvassakin on hymy🙂

  4. Amalia sanoo:

    Niin surullista ;( Onneksi Murusen löysi suurisydäminen ihminen, jonka ansiosta Murunen sai elää hymyillen elämänsä viimeiset viikot.

    • ferrugo sanoo:

      Kiitos kauniista sanoistasi! Meitä suurisydämisiä suomalaisia oli täällä kaksi, toinen löysi, ja toinen otti laumaansa. Muistan tämän pienen varmaan ikuisesti!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s