Pavlovin hevonen

Unkarissa voikukat ovat jo kukkineet.

Männä keskiviikkona menin tallille tavalliseen aikaan, hieman ennen viittä, ja huomasin heti Dáriuksen luokse saavuttuani, että päivämössöt ovat koskemattomana ruoka-astiassa. Kuten jo kirjoitinkin, on ihan tavallista, jos se jättää vähän, mutta koskematon kaura-annos ei ole normaalia. Hieman jos huolestuinkin, vaikka heinät olivat maistuneet oikein hyvin, kuten aina.

Kun katsoin rehuastiaa tarkemmin, huomasin heti, mistä kiikasti. Privaattipihattojen välissä kulkee sähkölanka, joka on samalla myös pihaton ”ovi”, ja nyt tämä liian löysäksi jätetty lanka oli jäänyt ruoka-astian metallikahvojen alle. (Astia on kiinni kakkosnelosessa näillä kahvoilla.) Toisin sanoen aina kun Dáriusz oli yrittänyt syödä, se oli saanut sähköiskun.

Poistin langan, mutta Dáriusz oli tietenkin edelleen epäluuloinen ruoka-astiaa kohtaan. Pavlovin hevonen. Palastelin porkkanan rehujen sekaan, ja sitä Dáriusz ei voinut vastustaa ja kävi päiväruokiensa kimppuun, vaikka mössö oli jo 4 – 5 tuntia seissyttä.

Olin niin surullinen ja vihainen, että kyyneleet nousivat silmiini, enkä saanut sanottua muuta kuin ”nem!” tutuille, jotka tervehtivät ja naamani nähtyään kyselivät onko kaikki kunnossa. En käsitä, miten ruuanjakajalla ei ole mikään lamppu syttynyt, kun normaalisti sadasosasekunnissa ruokansa kimppuun käyvä hevonen ei haluakaan syödä.

Hevonen oppii nopeasti – Dáriusz on itse asiassa erittäin hyvä oppimaan, hyvässä ja pahassa. Olenkin joskus miettinyt, miten paljon unkarilainen huutamiseen, riehumiseen ja piiskaamiseen painottuva käsittely vaikuttaa hevoseni yleiseen mielenlaatuun ja käytökseen, ja millainen hevonen siitä tulee Suomessa. Toisaalta, voi olla jopa luottamusta vahvistavaa, kun minun paikallaollessani epämiellyttävät asiat poistuvat ja miellyttävät asiat lisääntyvät, esimerkiksi ruokakupista ei saakaan sähköiskua. Tai kun talvella vedensaanti kangerteli poikkeuksellisen pitkän pakkasjakson aikana, minä huolehdin, että Dáriusz saa lämmintä vettä ämpäristä sekä tullessani että lähtiessäni. Ja Dáriusz oppi pyytämään minulta vettä. (Eräänä lauantaina jouduin viemään sille heti saapuessani 20 litraa vettä, ennen kuin se lakkasi pyytämästä lisää.)

Nyt kesän tultua, hevoset eivät pääse ulos yhtään sen useammin kuin ennenkään, ja aina kun huomaan, ettei Dáriusz ole ollut koko päivänä ulkona, vien sen ratsastamisen jälkeen tai jopa sijasta tarhaan, tai taluttelen sitä pihanurmella ja annan sen syödä voikukkia ja muita herkkuja. Siinä hevosen rouskutellessa rentoutuu kyllä ihminenkin nurmikolla lojuessaan. Oletan, että hevosenkin ajattelussa näin yhdistyy sen oma ihminen ja vihreälle pääsy. Ehkä se on toiveajattelua, mutta kaikki hevoseni käytöksessä kertoo nykyään lisääntyneestä luottamuksesta ja jopa jonkinlaisesta kiintymyksestä juuri minuun.

This entry was posted in hevoset, Unkari. Bookmark the permalink.

9 vastausta artikkeliin: Pavlovin hevonen

  1. Amalia sanoo:

    No itkuhan täällä tuli – sekoitus surullisia ja iloisia kyyneleitä, joista onneksi jälkimmäiset jäivät voitolle. Onneksi Dáriusz on löytänyt hyvän ihmisen itselleen!

    • ferrugo sanoo:

      Kiitos, minä itse en pidä itseäni mitenkään erityisen ”hyvänä” ihmisenä, vaikka täällä moni mulle niin sanoo😉 Viimeksi tänään, kun ihmettelin naapurikarsinasta kuuluvaa metallista meteliä, ja puutuin heti asiaan – taas yksi toimimaton vesiautomaatti. Kaksivuotias naapuri joi huikalla 20 litraa, ja pyysi vielä lisää, siinä vaiheessa tuli jo henkilökunta paikalle korjaamaan automaattia. Lämpötila oli + 31 C°, joten tuntui ihan kamalalta ja käsittämättömältä, että kukaan ei muka kuullut tai huomannut, että siellä on janoinen hevonen. Mutta uskon lujasti siihen, että hevonen jotenkin päässään yhdistää asioita – Dáriusz on ollut koko ajan luottavaisempi, ja ratsastaessakin aivan huippu viime aikoina. Sileän valmentaja M:kin sanoo, että on harvoin nähnyt yhtä oppimis- ja työhaluista hevosta🙂

  2. heidi sanoo:

    Tuo on todella ikävää kuulla että siellä on niin paljon tuota aggressiivista hevosen käsittelyä. Kun oma kokemukseni on ollut se että ihmisillä oli hyvin luonteva ote hevosiin eikä niiden kanssa ollut ollenkaan sellaista tappelua ja molemminpuolista hermojen menetystä jota ihan Suomessakin hämmästyttävän usein on nähnyt. Olen ilmeisesti onnistunut löytämään erityisen laadukkaan tallin. Huomasin nimittäin että työntekijät käsittelivät hevosia hyvin rauhallisesti, niille puhuttiin paljon ja hevoset olivat hyvin luottavaisia ihmisiä kohtaan. Kai se on niin että se hyvä hevostaito mitä Unkarissa on on todella hyvää, mutta huono on myös todella huonoa.

    • ferrugo sanoo:

      Voi olla, että sinulla on tosiaan käynyt tuuri! Tai sitten homma on vähän erilaista talleilla, jotka on edes osittain suunnattu (ulkomaisille) turisteille. Esim Szépalmassa, jossa itse olen käynyt, oli todella järkevän ja rauhallisen näköistä touhua, joka paikassa oli siistiä ja hevoset tyytyväisen oloisia. Sitten taas paikallisten harrastajien ratsastuskoulut ja yksityishevosten tallit ovat huonommalla tolalla?

  3. heidi sanoo:

    Eräs syy unkarilaisten hevostaidon tason laskuun lienee kommunismin aika. Ratsastus ei tainnut silloin olla ihan tavallisten ihmisten harrastus joten korkeatasoista opetusta antamaan kykenevien määrä laski. Ja toinen syy lienee se että hevosmaassa on hevosia vähän jokaisella, myös niillä joilla ei niiden kunnolliseen hoitoon ole edellytyksiä.

    • ferrugo sanoo:

      Kommunismi on yksi, muttei ainoa syy (tästä kokonaisuudesta edelleen postaus luonnosasteella tulossa). Myös nyky-yhteiskunnan arvomaailma on aika karu. Vaikka meillä Suomessakin moititaan nykyihmisiä ahneiksi ja itsekkäiksi, täällä olen nähnyt nuo ominaisuudet potenssiin paljon. Eli hevosia pitävät monesti myös sellaiset ihmiset, joilla ehkä olisi rahaa, muttei taitoa, ja ainoa tavoite on tehdä mahdollisimman paljon lisää rahaa – ja erittäin usein hevosen hyvinvoinnista tinkimällä, joko siksi, ettei tiedetä tai ettei välitetä.

      Ratsastushan on varmasti aina ja kaikkialla ollut vähintäänkin ylemmän keskiluokan harrastus, ja sellaista luokkaa Unkarissa ei tosiaan 50 vuoteen ollut lainkaan. Mutta tosiaan, laajempaa analyysia aiheesta tulossa!

  4. Anni sanoo:

    Onpa kurja juttu.

    Meillä muuten kävi tänä aamuna sähkölankojen kanssa sillä tavalla, että sanoin useamman kerran tyttärelleni sähkölangasta ”älä koske, siitä saa sähköiskun”. No, tyttö koski. Kyse oli kuitenkin tyhjän aitauksen maahan kaatuneesta aidasta ja lanka ei ollut päällä. Nyt sitten seuraavalla kerralla sähköisku on taattu, vaikka miten sanoisin, että älä koske. Äitihän selvästi narraa…

    • ferrugo sanoo:

      Auts! Kasvatuksellisesti turhauttava tilanne😉 Mutta onneksi jos langan jännite on laillisella tasolla, siihen pikku tälliin ei kuole ja nämä asiat oppii kerrasta, niin kuin senkin, että jäiseen metalliin ei kannata laittaa kieltä. Mutta pitäähän sitäkin kokeilla. Sähkö on tehokas opettaja: yksi kissoistani kerran pentuna keksi leikkiä kännykän laturin johdon kanssa ja syödä sitä, laturi oli seinässä ja kokeilu jäi kertaluontoiseksi… kissa sai tällin, lirautti hätäpissan lattialle ja pakeni sängyn alle.

      • Anni sanoo:

        Nimenomaan. Mekin lapsena kokeiltiin sähkölankoja ihan juuri samasta syystä, mistä se kieli pitää kerran laittaa siihen kylmään rautaan. Tosin heinänkorrejja sähköjohtojen kokeileminen oli jossain vaiheessa ihan hauskaa puuhaa. Turhautuneet kakarat?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s