Vuosi hevosen kanssa

Tänään tulee tasan vuosi siitä, kun Dáriusz tuli luokseni ja siitä tuli minun hevoseni. Onnea meille molemmille! Uskon, että Dáriuksella kävi yhtä hyvä tuuri kuin minulla! Pieni välitilinpäätös lienee paikallaan, vaikka toivon, että yhteisiä vuosia on meillä edessä vielä rutkasti.

Viime kesänä minulla oli hevonen, joka nyt ei ollut mikään takapihalta pelastettu ongelmahevonen, muttei kuitenkaan mikään tähti. Se oli hoikassa, joskaan ei laihassa kunnossa, ja amerikkalaisen ystäväni kuvaus Dáriuksesta oli ”he’s all legs”. Karva ei ollut kummoinen, ja jouhet vähän takkuiset ja hapsottavat.

Hoidettaessa hevonen hyöri ja pyöri ja oli kaiken kaikkiaan hieman yliherkkä ulkopuolisille virikkeille. Maastoilu yksin oli haasteellista, sillä se halusi pelätä koko lailla kaikkea: jätteitä, vesilätäköitä, kiviä, isolehtisiä kasveja. Porukassa maastoilu on ollut koko ajan ongelmattomampaa. Maastoilua porukassa taas on rajoittanut se, etten ihan kenen tahansa seurassa halua maastoon lähteä, kaikilla ei ole täällä minkäänlaista järkeä päässä maastoillessa…

Kentällä hevonen ei osannut mitään erikoista, mutten toki itsekään osannut ratsastaa😉 Kiitos vuoden aikana tulleesta kehityksestä kuuluu valmentajalleni M:lle, joka ei pelkästään ole opettanut minua ratsastamaan paremmin kuin tähän astisessa elämässäni ikinä, vaan myös auttanut ja neuvonut kaikessa hevosen pitoon liittyvässä. Ilman häntä olisin totisesti ollut pulassa, sillä hyvät hevosmiestaidot ovat harvassa Unkarissa.

Ja mitä minulla on nyt? Ihana, luottavainen, rauhallinen ja lihaksikas ja hyväkarvainen komistus, joka hörähtelee ja juttelee, ei pelkästään ensi kerran nähdessään vaan vähän väliä, kun tulen sen luokse tallilla puuhaillessani.

Hoitaminen on ongelmatonta, ja suihkeiden laittaminen onnistuu (tämä aiheutti viime kesänä kauhua), kavioiden putsaaminen sujuu hetkessä. Aluksi Dáriusz ei halunnut oikein antaa koskea päähänsä, mutta nyt se suorastaan nauttii, kun sen naamaa harjataan.

Ainoa ongelmia edelleen tuottava asia, on pesupaikalle vienti, peseminen sinänsä ei sitä häiritse. En myöskään vieläkään kokeilisi onneani ja sitoisi sitä mihinkään ulkosalla. (Tallin käytävälle sitominen ei aiheuttanut vetopaniikkia, ainoastaan pesupaikan puomiin sitominen.) Mutta pesupaikkaongelmatkin ovat vähentyneet hitaasti, mutta varmasti, tosin omenoiden avulla. Ylipäätään, tätä(kin) hevosta komennetaan palkkio-optiolla, ei kepillä eikä minkäänasteisella väkivallalla.

Samalla kun olen itse oppinut ratsastamaan, hevosesta on kuoriutunut enemmän, kuin olin ikinä edes toivonut. Ei siitä GP-ratsua tehdä, mutta eipä tehdä minustakaan GP-ratsastajaa, eikä ole tarkoituskaan. Sillä oli aikaisemmassa elämässään kilpailtu esteillä, mutta tie oli noussut pystyyn 110 cm:ssa – ei enää sijoituksia saati voittoja tässä korkeudessa. En yhtään ihmettele miksi ei, sillä hevosen perusratsastus ja -koulutus oli selvästi laiminlyöty, mikä on Unkarissa todella tavallista. Estehevosella hypätään ja sileällä ratsastaa humputellaan ilman mitään ”kouluratsastuksellisia” tavoitteita. Valmentajani M hyppäsi taannoin Dáriuksella pari pikku hyppyä, ja totesi, että se ei ihan osaa lyhentää ja pidentää laukkaa käskystä. Että ihan tällainen pieni, estehevoselle tärkeä juttu on jäänyt kouluttamatta…

Olen myös itse innostunut kouluratsastuksesta, vaikka esteetkin ovat kivoja. Dáriuksella tuntuu myös yllättäen olevan rahkeita kohtalaiseksi kouluhevoseksi, onhan sillä myös reilusti trakehner-verta muun muassa kolmen eri Tempelhüterin pojan kautta, yksi niistä esiintyy kahdesti (Széplak) sen sukutaulussa (muut kaksi ovat Helios ja Hilgendorf). Ripaus hyvää hannoverilaisverta on myös tullut ori Flaviukselta, joka on periyttänyt erityisesti hyviä kouluhevosia. Olisihan sillä myös ulkoisia avuja kouluhevoseksi – se on kookas, ilmeisen helposti muhkuuntuva, tumma ja merkitön hevonen.

En voi sanoa, ettenkö olisi hevosen ostoa hetkeäkään katunut – mutta nämäkin epätoivon hetket ovat johtuneet unkarilaisesta hevosenpitotyylistä eikä koskaan hevosesta itsestään. Kertaakaan ei ole vielä tullut sellaista tunnetta, ettei tallille huvittaisi lähteä, vaikka matkaa sinne on peräti 40 km.

Dáriusz on ensimmäinen oma hevoseni, ja lähes kaiken hevosiin liittyvän olin oppinut ratsastuskouluissa. Alkuun jännitti onko kokemusta tarpeeksi, mutta hevosta ostaessani olin vielä siinä (harha)luulossa, että unkarilaisilla on homma niin hyvin hanskassa, että saan apua ja tukea joka suunnalta… Nyt kun olen seurannut unkarilaista hevosmiestapaa, voin todeta, että maalaisjärjellä ja sillä ratsastuskoulussa oppimallani on pärjännyt hienosti, ja se on paljon enemmän, mitä suurin osa hevosten omistajista täällä osaa. Ja kuten sanottu, M on ollut kullanarvoinen apu kaikessa.

Jos olisin ostanut ”helpomman” hevosen, olisin toki päässyt helpommalla, mutta en olisi oppinut yhtä paljon esimerkiksi ongelmatilanteista (esim miten sinne pesupaikalle päästään). Toisaalta Dáriusz ei ole ollut minulle ”liian haasteellinen” ensihevonen, jonka käsittelyyn taitoni ja maalaisjärkeni eivät olisikaan riittäneet. Siis juuri sopiva. Toisinaan ärsyttää jotkut sen luonteenpiirteet – Dáriusz esimerkiksi ei haluaisi tehdä mitään, mikä on sen mielestä tylsää (juoksutus) tai liian helppoa (verryttelyristikot ravissa), mutta annapa olla, kun sille antaa haasteellisemman tehtävän – se loistaa ja panee parastaan. Ja pakko myöntää, että olen itse aivan samanlainen!

Miksi halusin juuri tämän hevosen? En lopultakaan tiedä, enkä osaa sanoa yhtä selkeätä syytä. Tämä ehkä kuulostaa hevoshörhöilyltä, mutta jotenkin tuntui alusta lähtien, että sain siihen yhteyden. Se oli heti minun hevoseni. Jollain oudolla tavalla tuttu, kuin olisimme tavanneet aiemminkin.

Kuten tänään facebook-statukseeni päivitin: ”5.4. egy éve együtt vagyunk – köszönöm, pacikám Dáriusz!”

This entry was posted in arki, hevoset, Unkari. Bookmark the permalink.

6 vastausta artikkeliin: Vuosi hevosen kanssa

  1. Laura sanoo:

    Hyvää kavioliiton vuosipäivää!

  2. Heidi sanoo:

    Onnea vuosipäivästä! Tulkoon niitä vielä paljon lisää!🙂 Itsellä on juuri kahdeksas yhteinen vuosi menossa nykyisen hevosen kanssa, ja kaikenlaistahan näihin vuosiin on jo mahtunut.

    Taitaa kuulua hevoshulluuteen tuo oikean hevosen tunnistaminen, kun ei sitä ikinä osaa järjellä selittää! Vuoden verran ratsastin hevosta, joka ei osannut yhtään mitään, pelkäsi vähän kaikkea ja kaupan päälle näytti hapanta naamaa. Ensimmäisen ratsastuksen jälkeen kädet oli voimattomat, kun neidillä oli ollut vähän enemmän menohaluja, mutta heti tiesin, että ”tää on mun”!

    • ferrugo sanoo:

      Kiitos! Oli jotenkin juhlallista näin vuosipäivän kunniaksi, kun tultiin maastosta, taivas leimahteli ja jyrähteli, ja juuri kun olin saanut hevosen karsinaansa, taivas repesi ja alkoi hirveä ukkoskuuro. Jotenkin se silleen jännästi symboloi sitä muutakin hirveän hyvää onnea, mitä mulla on tämän hevosen kanssa ollut. Valmentajat ovat mahtavia harvinaisuuksia, löytyi ihme-kengittäjä, joka sai ehkä ekaa kertaa tämän hevosen elämässä sen kaviot oikeasti hyvään kuntoon. Se oli semmoinen pala hiiltä, josta tuli timantti, näin kliseisesti ilmaistuna🙂

      Kyllähän sitä loppujen lopuksi ihmisistäkin osaa melkein heti sanoa, jos jonkun kanssa synkkaa, ja joku on heti ”sieluntoveri”, joten miksi ei sitten hevostenkin. Ehkä jopa astrologisten karttojen yhteensopivuudella on jotain tekemistä asian kanssa😉 Me olemme molemmat, minä ja Dáriusz, kaksosia, mikäli passiin merkitty syntymäpäivä on aito (eikä esim papereiden lähettämispäivä…)

      Siltä oikealta hevoselta jostain syystä hyväksyy enemmän epävarmuudesta ja peloista johtuvaa käytöstä. Tulee semmoinen ”ymmärrän miksi sinua pelottaa, mutta tässä ei ole mitään hätää, ja täällä määrään minä ja kaikki menee hienosti”.

  3. Anu sanoo:

    Olisin aivan hyvin voinut kirjoittaa itse tuon tekstin pienin muutoksin (lähinnä lajeihin liittyen). Oi, meitä onnentyttöjä, kun hevosistamme kuoriutui vuodessa upeita ratsuja ja meistä varsin toimivia hevosnaisia! Kippis!

    • ferrugo sanoo:

      Onnea myös teille! On se kieltämättä upea tunne, kun huomaa, että hei, minä – siis minä vaatimattomine hevosenhoitokokemuksineni – olen saanut niin paljon aikaan jonkinasteisen projektihevosen kanssa. Enää ei myöskään jännitä joka päivä tallille mennessä, onko hevonen hengissä😉

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s