Kulttuuriero iski jälleen!

Kulttuurieroista puhutaan paljon, erityisesti, kun lähdetään asumaan ulkomaille. Kuinka kulttuurieroja pitäisi ymmärtää ja kunnioittaa. Kuinka ne toisaalta rikastuttavat elämäämme ja tuovat siihen uusia, erilaisia kokemuksia maailmasta. Jostain syystä olen mieltänyt kultturieroiksi lähinnä seuraavia asioita:

– uskonto, uskonnollisuus, uskontoon liittyvät symbolit ja tavat, saako sunnuntaina siivota, onko kirkossa pakko käydä.
– miten kuuluu käyttäytyä, mistä saa puhua ja mistä ei, tapakulttuuri, sinuttelu/teitittely, miten tervehditään, saako ihmisiä tuijottaa, saako politiikasta puhua työkaverin kanssa.
– sukupuoliroolit ja niihin liittyvät käytösnormit.
– pukeutuminen, ulkonäkö, niihin liittyvä normisto.
– liikennekulttuuri.
– ruokailu, päihteiden käyttö, mihin aikaa kuuluu syödä ja millainen ateria. Pitääkö lautanen syödä tyhjäksi vai kuuluuko jättää vähän lisukkeita syömättä. Mihin kellonaikaan saa juoda alkoholia.

Olen kovasti itsekin aina paasannut, kuinka kulttuurierot vain täytyy hyväksyä ja niitä tulee ymmärtää. Mutta yhtä asiaa en ole tunnistanut kulttuurieroksi, vaikka se on ladannut minua täysillä ohimoon, vaan olen ollut epätoivonen, turhautunut ja ihmetellyt huonoja käytäntöjä ja palvelua. Tarkoitan unkarilaista hevosenpitotapaa. Kysehän on jälleen kerran – ta-daa – kulttuurierosta. Ilmeisesti kommunismin aika tuhosi Unkarin vanhan hevosmiestaidon niin, ettei siitä jäänyt edes rippeitä jäljelle, ja tilalle on muodostunut uusi hevoskulttuuri.

Ei täällä tahallaan haluta aiheuttaa kärsimystä hevosille ja hoideta niitä välinpitämättömällä asenteella – tämä vain on paikallinen tapa, unkarilainen tapa hoitaa asiat, vähän sinne päin. Täkäläinen tallinpito ei mitenkään eroa mistään muusta asiasta Unkarissa. Siinä missä Pohjoismaissa ollaan perusteellisia, Unkarissa ollaan huolettomia. Esimerkiksi turvallisuus ja maalaisjärki eivät ole korkeassa kurssissa missään muussakaan toiminnassa: ei liikenteessä, ei rakentamisessa, ei elintavoissa, ei edes pikkulasten pukemisessa – ei missään. Unkarilainen tupakoi missä vain, myös hevosen selässä. Vaarallisia sähkövirityksiä ei ole pelkästään talleilla, niitä on joka paikassa.

Olin jo vakavasti harkinnut tallin vaihtoa toistamiseen, mutta asiaa tarkemmin ajateltuani taidan pysyä nykyisessä. Täällä voi todellakin sanoa, että ei se vaihtamalla parane. Oma hevoseni on ollut nyt kahdella eri tallilla, joissa homma ei oikein toimi, pohjoismaisesta näkökulmasta katsottuna. Suomalaisen tuttavani hevonen on myös jo toisessa tallissa, jossa hevonen on päässyt laihtumaan huomattavasti. Eräs hollantilainen tuttavani myi hevosensa, mutta haki kuolemankielissä olevan hevosen takaisin, kun kävi katsomassa mihin kuntoon se oli päässyt muutamassa kuukaudessa. Maaseudun kylien takapihoilla näkee usein laihoja ja huonosti hoidettuja hevosia. Unkarilainen valmentajani M allekirjoittaa täysin, ettei meillä ulkomaalaisilla ole ollut huonoa tuuria, vaan hevosenpito valitettavasti on tätä koko maassa.

Ja nyt ymmärrän oikein hyvin, miksi joidenkin on niin vaikeata niellä joitakin kulttuurieroja – hartaan muslimin on mahdotonta hyväksyä naisen lyhyttä hametta, me suomalaiset taas koemme kaapuun pukeutuneen musliminaisen uhkaavan ja loukkaavan omaa, tasa-arvoa ja yksilönvapauksia korostavaa kulttuuriamme. Kun kulttuuriero iskee arimpaan paikkaan, mikä se kenelläkin sitten onkaan, se sattuu, ja sitä on erittäin vaikeata, ellei mahdotonta hyväksyä. Minulle tämä arka paikka on eläimet ja niiden hyvinvointi, joten ei ole ihme, että olen usein tippa linssissä. Ja tietenkin huoli on silloin suurin, kun kyseessä on oma, rakas eläin.

Mutta on ”Kulttuuriero”-mörön taakse mukava itsekin piiloutua. Aina kun jokin Unkarissa v – – – ttaa aivan suunnattomasti, yritän vain lakonisesti ajatella tai todeta, että ”tämä on nyt sitten taas niitä kulttuurieroja”, etenkin jos en jaksa kinata unkarilaisen kanssa, mikä olisi missäkin asiassa järkevintä. Yksi tuttavani kyllä näkee tämän läpi: ”Every time something is bugging you in Hungary, you sigh and say ’oh, this is just a cultural difference'”!

Tallilla pidän kiinni suomalaisesta hevosmiestaidosta ja turvallisuudesta ja paikkaan hevosen hoidon puutteet omalla toiminnallani, ja kaikki ”outouteni” toivottavasti menevät ulkomaalaisuuden piikkiin. Perustelen monen kummastuksen aiheen vain kuittaamalla, että ”meillä Suomessa tehdään näin ja se on meillä koettu hyväksi”, sen kummemmin vouhottamatta ja arvottamatta mikä tapa on parempi. Ja esimerkissä on voimaa: nykyään muutama muukin kuin minä esimerkiksi taluttaa alku- ja loppukäyntejä pakkasilla. Etenkin teinitytöt tuntuvat ottavan mielellään mallia ulkomaisesta aikuisesta. Itse uskon pienilläkin esimerkeillä olevan merkitystä, ja että ainoa tapa kohentaa Unkarin hevosten elämää, on vaikuttaa nuoriin. Näyttää omalla esimerkillä, miten hevosia ja niiden varusteita voi hoitaa, hieman kertomalla suomalaisesta tavasta tehdä asioita. Olkoon se minun lahjani Unkarille.

Mainokset
Kategoria(t): arki, hevoset, Unkari, yhteiskunta Avainsana(t): . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

10 vastausta artikkeliin: Kulttuuriero iski jälleen!

  1. ansku60 sanoo:

    Toivottavasti sun ”outoudet” jäävät käytännöksi siellä ja pikkuhiljaa tavat paranevat ja eikö ole kiva jos oelt saanut jotain hyvää aikaan, vaikka ehkä et ole itse näkemässä niitä. Hyvä, jos nuoret tekevät tavallasi, siitä se lähtee, ne muistavat, että se ”outo suomalaisnainen” teki näin ja se oli hyvä keino/tapa. Mukavaa kevättä sulle sinne. Me eletään Home sweet Home tilanteessa, joten ei ihan kivaa täälläkään. :/

    • ferrugo sanoo:

      Mä just nauran sille, että täällä varmaan ihmetellään pitkään mun lähdön jälkeen sitä ”outoa suomalaisnaista” joka talutti hevostaan tuntikausia ja vei sille lämmintä vettä (!) ja puunasi tavaroitaan ikuisuuksia jne 😉 Silleen just oon ajatellutkin, että ne teinit on otollista maaperää, ja sen ikäsille ulkomaalaiset vielä on ”cool”, ainakin täällä. Yhdelle oon lainannut uutta kouluratsastussatulaani, se on ihan harvinaisuus täällä kun kaikki vaan haluaa hypätä, ja tämä tyttö taas haluaisi oppia kunnon perusratsastuksen ja hyvän istunnan. Oma valmentajani täällä antoi mun lainata hänen satulaansa ennen kuin ostin oman, joten hyvä kiertoon!

  2. Marre sanoo:

    Onpa surullista että Unkarissa, jonka luulin olevan sen verran sivistynyt maa, että hoitaa eläimensä hyvin, ollaan noin pihalla.. Olen katsonut juuri nettilinkkiä Romanian hylätyistä eläimistä, koirista, kissoista ja hevosista.. 😦 Eipä siellä ole hurraamista…. mutta Romaniassa ei ole hurraamista monessa muussakaan asiassa…
    Hienoa että viet esimerkilläsi mallia sinne hyvästä hevosenhoidosta!

    • ferrugo sanoo:

      Niin luulin minäkin, että Unkarilla olisi pelkästään annettavaa minulle horsemanhipissa ja hevosenpidossa 😦 Mutta tämäkin liittyy nimenomaan köyhyyteen ja tietämättömyyteen ja välillä myös tuntuu, että täällä ollaan vähän myös vanhan maineen vankeja. Nämä uskovat itsekin tekevänsä oikein, ja välillä saa olla tosi tarkkana ja hienotunteisena, ettei tule vastaan sellaista ”älä sä kuule suomalainen ala meitä opettamaan” -asennetta… Siksi olenkin vain hoitanut hevostani siihen tyyliin, että ”meillä Suomessa tehdään näin ja siksi minäkin teen täälläkin näin”. Vaikka onhan täällä huippuammattilaisiakin, tänään taas ihastelin kengittäjän otteita, ja harmittelin, etten saa häntä mukaani Suomeen 😉 Tänään hän vuoli myös mun unkarilaisen kaverini hevosen, ja tämä kaveri totesi, ettei hevosensa ole koskaan ollut yhtä tyytyväisen ja rauhallisen oloisena tässä puuhassa!

  3. heidi sanoo:

    Tietämättömyys ja köyhyys on varmastikin yksi iso syy, ja kun hevosmaassa ollaan on vähän kaikilla hevosia, myös sellaisilla joilla niiden asialliseen hoitamiseen ei ole edellytyksiä. Mutta tuon vastapainoksi siellä on tosiaan myös erittäin hyvää hevostaitoa ja hevostenpitoa,. Itse olen Unkarissa lomaillessani onnistunut löytämään hyvä tallin jonka hevosenpitoa olen katsellut sillä tavoin että voi kun muuallakin saisivat hevoset elää tuollaista elämää, todellista hevosen elämää.

    • ferrugo sanoo:

      Se tuntuu menevän juuri niin, että hevosia hankitaan takapihojen koristeeksi erittäin vähäisellä hevoskokemuksella, ja sitten ei tiedetä mitä sillä tehdään ja miten sitä hoidetaan. Vaikka alussa itseä hirvitti miten osaan hoitaa omaa hevosta, niin täällä olo on kyllä vahvistanut itseluottamusta siihen, että suomalainen maalaisjärki ja Suomessa opitut perushevosmiestaidot ovat oikein hyvä lähtökohta.
      Ja todellakin, myös todella hevosystävällisiä paikkoja löytyy, vaatimattomissakin puitteissa täällä joillain on esimerkillistä hevosenhoitoa. Ja esim meidän ekalla tallilla oli upeata isot laitumet, joilla hevoset saivat olla vuorokauden ympäri.

  4. heidi sanoo:

    Juuri tämä isot, hienot laitumet ja lajitovereiden seura on se mitä pidän niin hyvänä tuolla tallilla. Kun hirveän paljon on nykyään sellaista että hevoset eivät pääse ulos juuri lainkaan. Esimerkiksi Saksassahan varsinkin kilpatalleilla on kuulemma todella yleistä että hevoset eivät koskaan ole tarhassa, ne ulkoilevat vain ratsastettuna tai kävelykoneessa. Ja nämä hevoset ovat muutoin esimerkillisesti hoidettuja, tallit viimeisen päälle jne. Mutta mahdollisuus lajille tyypilliseen käyttäytymiseen puuttuu ja se onkin sitten iso puute. Se mistä Unkarin hyviltä talleilta pitäisi muualla ottaa oppia on se että hevonen saa toteuttaa sille luontaista käytöstä, olla hevonen.

    • ferrugo sanoo:

      Pitkälti noin se menee Keski-Euroopassa, että ulos pääsee vain töihin 😦 Nykyisellä tallilla tavallaan tietysti ymmärrän, yksityishevosia on yli 30 eikä niitä pidäkään ilman omistajien lupaa laittaa samoihin tarhoihin ja samoinhan se menee Suomessakin. Mutta välillä tuntuu, ettei sitä vaihtoehtoa oikein edes ”markkinoida”, että ihmiset antaisivat kokeilla hevostaan kaverin kanssa. Ja pari tarhakaveria omallanakin on, mutta silti useimmiten se on yksin tarhailemassa, eli tuossa asiassa ollaan tosi ylivarovaisia, ja ehkä jotain vakavaa joskus on sattunut.

  5. Vulqan sanoo:

    Luulen kulttuurieron olevan sitä että unkarilaisilla ei ole tapana ajatella kovin pitkälle tulevaisuuteen (menneisyyteen kylläkin). Kun suomalaisilla on tapana eliminoida kaikki pieleen menemisen mahdollisuudet, unkarilaisille riittää usko siitä että asiat menevät lopulta hyvin. Suomalaisten silmissä unkarilaisten toiminta näyttää juuri siltä kuin sanoit, unkarilaiset taas jostain kumman syystä näkevät suomalaisten tavan varautua epämiellyttäviin yllätyksiin pessimisminä. Eli ikään kuin turvavyön kiinnittäminen olisi onnettomuuden ajattelemista.

    • ferrugo sanoo:

      Juuri näin! Vaikka unkarilaisia usein on moitittu pessimistisiksi valittajiksi, niin näinhän asia juuri on, he ovat itse asiassa optimistisia, että onnettomuuksia ei satu, ja että asiat korjaantuvat jotenkin itsestään.

      Esimerkki: en säilytä hevosen varusteita tallilla, koska siellä niihin ei ulotu mikään vakuutus, jos jotain sattuu (tulipalo, vesivahinko, varkaus). Tällainen ”varmistelu” tuntuu unkarilaisista kovin erikoiselta ”tämä on turvallinen paikka”, vaikka työntekijät polttavat tallissa ja katto vuotaa sateella muuntajan päälle.

      Samoin rikkimennyttä tavaraa yritetään korjata viimeiseen asti, ja lopulta korjaamiseen on käytetty enemmän aikaa, vaivaa ja jopa rahaa, kuin mitä olisi mennyt uuden ostamiseen saman tien. Tätä asennetta on jopa ihmisillä, joilla olisi varaa ostaa rikkimenneen tilalle uusi. Mutta tämäkin on mielestäni sitä monesti perusteetonta optimismia asioiden kääntymisestä parhain päin. Varmasti asioiden fiksailuperinne juontaa juurensa ehkä myös kommunismin ajoilta, jolloin uutta korvaavaa tavaraa ei todella ollutkaan saatavissa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s