Hevosen leikkiä

Dáriusz on tyytyväinen hevonen – ainakin paljon tyytyväisempi, kuin joitakin viikkoja sitten. Ensinnäkin, tarhausasia on paremmalla tolalla. Asiat eivät vieläkään suju kuin elokuvissa (tai kuten asiat Suomessa toivon mukaan toimisivat), mutta riittävän hyvin, jotta olen taas rauhallisemmin mielin. Jos hevonen jonain yksittäisenä päivänä ei ole ollut ulkona, siihen on ollut jokin pätevä säästä johtuva syy, esimerkiksi lumimyrsky. Mutta jos tarhaus on jäänyt väliin, hevonen on aina negatiivisella tavalla energisempi – se koohottaa, näkee kummituksia, kyttää maneesin ovea, juoksutettaessa riekkuu jne.

Sen sijaan ratsastaessa se on ollut viime aikoina positiivisella tavalla energisempi ja liikkunut halukkaasti. Ihan hyvin se on ennenkin liikkunut, mutta jotenkin kyllästyneen oloisesti silloin, kun tunti ratsuna oloa oli sen päivän ainoa liikunta. Nyt se sen sijaan selvästi odottaa töihin pääsyä jo karsinassa, kun laitan sitä valmiiksi. On korvat hörössä ja silmä kirkkaana.

Uusi valmentajani Z – joka on 35 vuotta vanhempi kuin äitiyslomalla oleva valmentajani M – on hänkin kahdella sanalla sanottuna erittäin hyvä. Ja kyllähän noilla kokemusvuosilla pitää silmää jo ollakin. Ensimmäisellä kerralla jännitin etukäteen aika tavalla, mutta toinen ja kolmas kerta menivät jo varsin mainiosti! Tämänkin valmentajan kanssa kommunikoimme saksaksi, joka tuntuu vahvimmalta hevoskieleltäni – ehkä jopa suomi mukaanlukien, niin uskomattomalta kuin se varmaan kuulostaakin.

Ensimmäinen asia, johon Z kiinnitti huomiota, oli kädet. Hän nosti ne takaisin sinne, missä ne olivat, kun aloitin M:n opissa. Muka pieni asia, mutta vaikuttaa kaikkeen. Minulla on ollut suuria vaikeuksia sekä pitää kädet tarpeeksi alhaalla (reilusti säkää alempana) että pitää yläkroppani suorana. Sain kyllä pikku hiljaa kädet alas ja vahvoiksi, mutta samalla ryhtini lyyhistyi (eikä yleis/estesatulani juuri ryhtiä parantanut) ja ohjastuntumani oli epätasainen ja etenkin alkuun nyrkit aukesivat koko ajan eivätkä narut pysyneet käsissä. Mikään näistä ei ollut aikaisemmin ollut ongelmani, pikemminkin olin joskus nojannut liikaakin taakse. Ja vaikka minulla on apinamaisen pitkät kädet, tuntui fysiologisesti mahdottomalta saada kädet tarpeeksi alas ja kuitenkin säilyttää kulma ja tuntuman joustavauus.

Käsien paikka ei kuitenkaan ole ihan yksioikoinen asia. Matala ohjasote on saksalaisten ja hollantilaisten ratsastajien omaksuma suhteellisen uusi tyyli, jota käytetään etenkin nuorten tai vähän koulutettujen hevosten ratsastuksessa. Kun käsi on matala, hevonen ymmärtää nopeammin oikean liikkumismuodon. Tavoitteena on, että hevonen käyttää oikein selkäänsä ja polkee takajaloillaan kunnolla alleen. Se on siis hevosen selän terveydelle turvallisempi tapa etenkin silloin, kun ratsastaja ei ole ammattilainen. (Näin M asian minulle selitti.) Käsien kanssa minulla on paljon töitä edelleen, mutta M:n opissa istuntani parantui mielettömästi, kiitos lukuisten ilman satulaa tai ilman jalustimia hölskyttyjen tuntien.

Koska Z on nyt ensisijaisesti estevalmentajamme, hän valmentaa meitä kuten esteratsukkoa – tärkeätä on tahti, eteenpäinpyrkimys ja kevyt käsi. Ihanteellisinta kyllä olisi, jos saisin pian M:n takaisin kouluvalmentajakseni ja Z:n kanssa hypättäisiin. Pakko myöntää, että aion kyllä ottaa valmennusta ”koko rahan edestä”, sillä täällä Unkarissa tällaisten 1. kategorian valmentajien tunnit maksavat reilusti vähemmän, kuin mitä Suomessa maksaisin ratsastuskoulun ryhmätunnista. Tämä on ehdottomasti parasta, mitä Unkari tarjoaa hevosihmiselle, ja minulla on käynyt tuuri, kun olen löytänyt kaksi hyvää valmentajaa!

Dáriusz ei ole hullumpi hyppääjä – homma on sillä lihasmuistissa. Se on suhteellisen helppo tuoda esteelle, se ei kiemurtele eikä ryntää. Mutta ratsastajan pitää tuoda se oikeaan ponnistuspaikkaan, se ei taida kuulua niihin virtuoosihevosiin, jotka itse säätävät askeleensa sopimaan esteväleihin.

Ja se todella nauttii hyppäämisestä – se innostuu jo puomien kannattimien kolinasta, kun valmentaja alkaa rakentaa esteitä. Se on myös ollut estevalmennusten jälkeen niin polleana ja miehekkäänä karsinaan päästessään, ”minä poika se hyppäsin esteitä, siinä minä olen hyvä, höh höh, olen aika pätevä estehevonen”. Eikä ollenkaan työnnä turpaa kainaloon ”rapsuta mamma, pieni hevonen on työskennellyt niin kovasti”, kuten yleensä tavallisen sileän ratsastuksen jälkeen.

Sokerina pohjalla: Dáriusz on (jälleen) rakastunut. Valmennukset pidetään osittain samaan aikaan toisellekin ratsukolle, ja unkarilaistytön siro rautias tamma on nyt Dáriuksen palavien tunteiden kohde. Taisi siksikin hypätä niin hyvin, kun ihastus oli paikalla…

Advertisements
Kategoria(t): hevoset, Unkari. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s