Mitäpä hevonen ei tekisi omenasta

Tämän postauksen olen halunnut julkaista jo pitkään. Sen aika tuli nyt.

Dáriusz on nykyään muuten helppo tapaus käsitellä ja hoitaa, mutta pesupaikka ja vesi ylipäätään on sille kauhistus. Sitominen puomiin on aiheuttanut vetopaniikin, ja kesällä uusia riimunnaruja sai ostella tämän tästä hajonneiden tilalle.

Kesän hikisten päivien jälkeen pesun tarve on harventunut, ja usein olein vain pessyt hevosen jalat metodilla sieni ja vati. Tämän vuoden syksy oli todella vähäsateinen, joten varsinaisia kurakelejä on ollut erittäin vähän. Eipä ole siis edes ollut tarvetta vesiletkutteluun, enkä kuulu siihen heimoon, joka huuhtelee hevosesta jokaisen hikipisaran. Ehkä takaraivossa on myös painanut pesemisen vaikeus – ihmisellekin on alkanut tulla pesupaikkakammo!

Pari päivää riehuneen myrskyn jäljiltä se kuivempikin kenttä oli vähän kurainen, ja jalat sen näköiset, joten päätin, että nyt harjoitellaan pesupaikalle menoa. Tallilla oli myös tosi hiljaista – kuka nyt kurakelillä tallille tulisi – joten olosuhteet olivat otolliset, kun pesupaikan liepeillä ei hälise ja hyöri innokkaita avustajia, joista usein on ollut enemmän haittaa kuin hyötyä.

Sulloin taskuuni yhden omenan ja muutaman hevosen namin ja yritin rentoutua. Lompsin kohti pesupaikkaa kohti, ja ennen kivetystä hevonen jähmettyi, taas. Tuttu epätoivon tunne saapui, mutta hätistin sen menemään. Hevosta sen sijaan en alkanut hätistää. En kiskonut enkä vetänyt. Odotin. Juttelin niitä näitä suomeksi, Dáriusz katseli pesupaikkaa hämmentyneenä.

Aina kun se nuuhkaisi tai otti askeleen kohti oikeata suuntaa, annoin namin. Askel, toinen, seuraava, vielä pari, melkein perillä, ja sitten järeät aseet käyttöön, eli omena käteen. En kuitenkaan antanut omppoa vielä, sillä omenan hajun voimalla Dáriusz tuli perille asti. Nami palkkioksi. Tällä kertaa en edes harkinnut hevosen sitomista puomiin, vaan ajattelin, että nyt totutellaan pesupaikkaan ja pesemiseen ilman vetopaniikin vaaraa. Olin tarkkana, että riimunnaru kädessäni pysyy löysänä, kun sain veden päälle, letkun käteen ja suihkuttelin. Dáriusz oli ihan rauhallisena!

Kun toimitus oli valmis, oli ykkösherkun paikka, eli annoin vihdoin omenan, ja se syötiin pesupaikalla. Sitten pois kehujen saattelemana. Voi luoja, että osaa ihminen pienestä tulla iloiseksi! Vaikka itse pesupaikka-operaatioita ei ollut harjoiteltu muutamaan kuukauteen, tänä aikana kartutettu luottamuspääoma kilahti nyt kassaan. Eikä tässä mitään taikatemppuja ole tarvittu, vain hieman aikaa ja johdonmukaisuutta kaikissa hevosen kanssa tehdyissä jutuissa. Ehkä sitä, mitä sanotaan horsemanshipiksi?

Tai ehkä omenan voima on ylimaallinen.

This entry was posted in hevoset, Unkari. Bookmark the permalink.

2 vastausta artikkeliin: Mitäpä hevonen ei tekisi omenasta

  1. Nora sanoo:

    On se ihanaa kun saa riemuita pienistä asioista🙂 Itelläni viikon kohokohta oli satuloinnin onnistuminen yhtenä päivänä ilman luimimista.

    • ferrugo sanoo:

      No niinpä, pakko myöntää, että melkein itkin (ilosta)😉 Osaa ne olla otuksia hyvine ja vähemmän hyvine päivineen…

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s