”Älä pelkää! Menhän rauhas.”*

Taistelulähetti (vaarini) ja Suomenhevonen

Toissapäivänä sumu oli hälventynyt ja lämpötila noussut pikkupakkasista + 9 C°:een. Mikä mainio päivä suunnata hevosen kanssa metsään – tänä pimeänä vuodenaikana työssäkäyvä kun ei maastoon pääse kuin viikonloppuisin. Hevonen tuntui vireältä mutta luottavaiselta.

Metsän laitaa lähestyessämme aloin kuulla pauketta – metsästyskausi? Ilmankos teiden pientareilla on poukkoillut viime päivinä poikkeuksellisen paljon liikekannalla olevia peuroja. Mietin jo, olisiko pitänyt varmuuden vuoksi sonnustautua huomioliiviin, etten tulisi ammutuksi riistana. Normaalisti auki oleva puomi oli kuitenkin nostettu ylös, ja reitti maalitauluksi suljettu. Selvä juttu.

Käännyimme takaisin, ja tyydyin tällä kertaa sunnuntaikävelyyn peltojenreunoja pitkin. Metsästyskiväärien laukaukset kajahtelivat, kaiken lisäksi ylitsemme lensi lentokone erittäin matalalla. Eräällä maissipellolla, jolla olin usein nähnyt peuroja, hevonen alkoi käydä erittäin jännittyneeksi – mahtoiko sitä hermostuttaa laukausten äänet vai haistoiko se lähistöllä pakenevien saaliiden pelon?

Tällaisessa äänimaisemassa en voinut olla ajattelematta, millaista olisi ollut kokea sota hevonen taistelijatoverina. Jokainen hevosten kanssa tekemisissä ollut tietää, ettei ole maailman helpoin tehtävä viedä hevonen sinne, minne se ei halua mennä. Tai rohkaista pelkäävä hevonen tekemään jotain, jota se ei halua tehdä. Miten olisi käynyt tuollaisen säikkyliinin puoliverisen kanssa, jos vihollinen olisi kintereillä? Menisikö Dáriusz veteen, kun olisi pakko, jos toinen vaihtoehto olisi jäädä vihollisen saartamaksi? Miten saisi vakuutettua hevonen toimimaan, kun itsekin pelkäisi henkensä edestä?

Suomenhevonen palveli – ja kaatui – sodissamme miesten rinnalla. Hevosen rooli oli ratkaiseva maastoissa, joihin autoilla ei ollut menemistä – eikä autoja juuri ollutkaan. Hevoset vetivät tykkejä, kuljettivat haavoittuneita ja kaatuneita, ja toimittivat rintamalle kaikkea, mitä siellä tarvittiin. Suurin osa sotahevosista oli siviiliyhteiskunnasta otettuja – maatalojen rakkaita kasvatteja, Pokuja ja Pekkoja, joiden lähettäminen sotaan on ollut kova isku niin henkisesti kuin käytännön elämänkin kannalta. Yksin talvisodassa menetettiin yli 7 000 hevosta kaatuneina, lopetettuina tai kadonneina.

Mikä onni, että pohjoinen, oma hevosrotumme oli sellainen, kuin se tänä päivänäkin on: voimakas, sisukas, kylmyyttä kestävä ja luonteeltaan rauhallinen ja yhteistyöhaluinen. Millainen kansa, sellainen hevonen? Ei olisi sotahommista näillä leveyspiireillä tullut mitään kuumaverisemmillä ja herkemmillä hevosilla.

Suomi viettää tänään 94:ttä itsenäisyyspäiväänsä. Kiitos myös uskolliselle taistelijatoverillemme, Suomenhevoselle.

* Otsikko on Tuntemattoman sotilaan alikersantti Mäkilän repliikki hevoselle. Mäkilä hevosineen kaatuu lähdettyään vapaaehtoisena viemään soppatonkkaa etulinjaan.

Advertisements
Kategoria(t): hevoset, historia, Suomi. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

8 vastausta artikkeliin: ”Älä pelkää! Menhän rauhas.”*

  1. S sanoo:

    Hienoa, että kirjoitit tästä aiheesta. Minunkin vaarini lähti viemään kotitilani suomenhevosta, Peltomiestä, rintamalle sodan loppumetreillä. Hevosta ei kuitenkaan enää tarvittu, joten kaksikko pääsi lähtemään kotiin päin. Silti iski huono onni – Peltomies sairastui kotimatkalla ja kuoli.

    Alan melkein parkua ääneen joka kerta, kun näen kotialbumissa mustavalkoisen kuvan upeasta, uskomattoman pitkäharjaisesta orista vaarini kanssa. Samoin tirautan kyyneleen aina, kun Tuntemattomassa Mäkilä lähtee liikkeelle hevosineen. Kaikkea muuta voin elokuvassa katsoa, mutta sitä soppatykin pommitusta en.

    • ferrugo sanoo:

      Niin lähellä nuo ajat tosiaan ovat, että meidän ikäistenkin isovanhemmat ovat sen kokeneet… Sama juttu: en myöskään pysty sitä Mäkilän lähtöä katsomaan. Jännä sikäli, että Mäkilän hahmo ei kuulu ”suosikkeihini” eikä ehkä muidenkaan, mutta kuitenkin juuri Mäkilän kaatuminen on yksi elokuvan koskettavimpia kohtauksia. Kaksi viatonta luontokappaletta menee kerralla 😦

  2. Anu sanoo:

    Minunkin ukkini oli ratsulähetti. Maatilan isäntä hänkin. En muista, että hän olisi koskaan kehunut hevosiaan tai muistellut jotain tiettyä niistä erityisellä lämmöllä. Hauskoja tarinoita hänellä oli liuta jukureista hevosista, jotka karkasivat kesken kotiin kuorman kanssa heinäpellolta. Muistan, että hän ei ymmärtänyt yhtään, kun meidän pihaan tuotiin ensimmäinen hevonen ”lemmikiksi”…

    • ferrugo sanoo:

      (Kuvassa oleva vaarini ei ollut maatalon isäntä, eli hänellä on allaan joko intin oma tai joltain muulta otettu heppa.) Olisi hienoa tehdä kirja erilaisista suomenhevoskohtaloista sotien aikana, mutta taitaapi olla jo myöhäistä…

  3. Rubin sanoo:

    Tuli mieleen että Ulla-Maija Aaltonen on toimittanut kirjan Kiitos suomen hevoselle jossa juurikin kerrotaan suomenhevosten kohtaloista sodassa. En pystynyt kovinkaan montaa lukua lukemaan kuivin silmin, sen verran koskettavia tarinoita kirjassa on. Oman pappani hevonen joutui myös rintamalle eikä palannut.

    PS. Monesti unkarissa ratsastuslomalla käyneenä pidän blogistasi kovasti!

    • ferrugo sanoo:

      Hienoa, että tällainen kirja on jo tehty! Lukeekohan joulupukki tätä blogia…? Kiitos palautteesta ja tervetuloa lukijaksi!

  4. S sanoo:

    Juu, Aaltosen kirja on olemassa, ja itselläni on hyllyssä Liinaharja – Suomenhevosen taival -niminen kirja, joka käsittelee yleisesti suomenhevosen historiaa, mutta mukana on paljon myös sota-aikaa käsittelevää asiaa. Hieno kirja kerrassaan. Linkki Otavan kirjaa esittelevälle sivulle on tässä: http://www.otava.fi/kirjat/tieto/2007/fi_FI/suomenhevonen/

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s