Kolmastoista soturi

Kai se on jonkin sortin välitilinpäätös tehtävä, kun aamuja on vähemmän jäljellä kuin takana. Kaksi vuotta on vähän sellainen ajanjakso, että ensimmäisenä vuonna on juuri tullut ja toisena jo lähdössä pois. Näin kärjistäen. Mutta hyvinkin voi sanoa, että vuosi meni, ennen kuin opin olemaan ja elämään tässä maassa.

Kielen oppiminen on ollut avain sopeutumiseen ja elämän helpottumiseen. Alkuaikoina postilaatikossa odotti lähes päivittäin jotakin käsittämätöntä, tai puhelimeen soitti joku, jolla oli asiaa unkariksi. Pienistä arkipäiväisistä asioista muodostui projekteja, joiden selvittämiseen meni aikaa ja vaivaa. Onneksi karistin harteiltani, ainakin vähäsen, pohjoismaisen naisen ”ei tartte auttaa” -asennettani.

Kun viime viikolla postilaatikossa odotti paperilappunen, ymmärsin nopealla vilaisulla ja ilman sanakirjaa, mitä siinä sanottiin. ”Vesilaitokselta päivää, oltaisiin luettu mittarisi, ette ollut paikalla, olkaa hyvä ja lukekaa mittari itse ja lähettäkää lukema x.x. mennessä sähköpostiosoitteeseen sejase@siellä.hu tai soittakaan numeroon sejase.” Nopeasti hoidettu. Vuosi sitten olisin varmaan kiikuttanut lapun unkarilaiselle työkaverille tai yrittänyt tulkita sitä google-kääntäjän avulla vaikka miten kauan.

Myös ostosten teko on helppoa, kun tietää mitä paketeissa lukee, mitä tuote sisältää, miten pikaliimaa tai kalkinpoistotabletteja käytetään. Kaupan kassalla tulee enää harvoin tilanteita, joissa en ymmärtäisi, mitä minulle puhutaan. Ei oikeastaan enää lainkaan.

Älykkääseen yhteiskunnalliseen keskusteluun en toki unkariksi kykene, siihen on vielä matkaa, mutta ymmärrän, mitä muut keskustelevat älykkäästi. Radio-ohjelmista ymmärrän vähintään kontekstin, ja kaupallisten kanavien ”soita meille ja jutellaan mukavia” -ohjelmat menevät kaaliin jo ihan hyvin. Ihan yhtä tyhjänpäiväistä tauhkaa se on kuin Suomessakin 😉

Ylipäätään, kieli on hienoin asia Unkarissa. Se on kaunis (etenkin lausuttuna ja laulettuna), ilmaisuvoimainen, jollain tapaa alkukantainen ja suomalaiselle helppo oppia, jos on valmis näkemään edes hiukan vaivaa.

Olen onnekas, sillä erityisesti hevosharrastuksen ansiosta olen tavannut ja saanut tutustua moniin unkarilaisiin ihmisiin. Voisinpa väittää saaneeni näin muutaman ystävänkin. Kun on yhteinen mielenkiinnon kohde (hevoset), kansallisuus tai puutteellinen kielitaito puolin ja toisin on yhdentekevää.

Silti pohjavireenä on ulkopuolisuuden tunne. Muut elävät oikeata elämäänsä täällä, mutta minä olen vain käymässä, ja muistan koko ajan, koska lähden pois ja missä minun oikea elämäni on. Tunnen kyllä itseni erityisesti tallilla hyvin tervetulleeksi, eli ulkopuolisuus on täysin oman pääni sisällä.

En tiedä, ehkä jollain tavalla tiedostamatta suojelenkin itseäni esimerkiksi liian voimakkaalta kiintymiseltä? Jos kovasti rakastuisin tähän maahan ja muodostaisin hyvin läheisiä ihmissuhteita, poislähtö olisi vaikeata ja haikeata. Ehkä olen koko ajan pitänyt Unkaria käsivarren mitan päässä. Toisaalta, mutkikas ja raskas byrokratia on sopivasti ehkäissyt ihastumasta maahan 😉

Tässä vielä pätkä elokuvasta ”13th Warrior”, kohtaus kuvaa erinomaisesti elämääni Unkarissa 🙂 (Taustatietona kerrottakoon, että Antonio Banderaksen näyttelemä arabi on joutunut viikinkien porukkaan sotimaan vieraille maille, kun rakastui väärään naiseen hovissa…)

Advertisements
Kategoria(t): arki, kieli, Unkari. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s