Syväjohtaminen meets hevonen

Syväjohdettu taistelijaparini ("Onko pakko, jos ei halua?")

Ihmisen ja hevosen suhde muistuttaa esimiehen ja alaisen suhdetta. Toki esimies ja alainen ovat myös työtovereita, kuten ihminen ja hevonenkin voidaan käsittää yhteistyökumppaneiksi. Minä ainakin koen, että työskentelemme hevosen kanssa yhdessä ja opimme molemmat. Silti minä olen pomo.

Sanotaan, että hevosta ei saisi koskaan inhimillistää eikä sen toimintaa pidä arvioida samoilla kritereeillä kuin ihmisen. Hevonen on lajina täysin erilainen ja eri lainalaisuuksia noudattava kuin ihminen. Siitä huolimatta tulin taannoin ajatelleeksi, miten niin sanotun syväjohtamisen kulmakiviä ja ulottuvuuksia voisi soveltaa hevosen kanssa elämiseen ja sen kouluttamiseen.

(Syväjohtaminen on muun muassa puolustusvoimissa käytössä oleva johtamisfilosofia.)

Kulmakivistä ensimmäinen, luottamuksen rakentaminen on helposti sovellettavissa. Tämä on tärkeä opinkappale myös hevosen koulutuksessa. Uuden ihmisen kanssa luottamusta ei välttämättä lähtökohtaisesti ole – toki hevoset ovat erilaisia, toiset ovat luottavaisempia kuin toiset. Hyvin usein uusi hevonen testailee aikansa uutta ihmistä. Vaikka se on helppo tulkita ”niskoitteluksi”, sitä se ei oikeastaan ole. Se on hevosen tapa kysyä ”voinko luottaa sinuun?”

Luottamusta rakennetaan pikku hiljaa, koko ajan, kaikkialla. Karsinassa hevosta hoitaessa, ratsastaessa, maastakäsin työskennellessä (esim juoksutus), kuljetettaessa jne. Löperö johtaminen karsinassa (annetaan esimerkiksi hevosen hyöriä ja pyöriä kun sitä hoidetaan) saattaa helposti kostautua löperönä ratsuna, jota joutuu komentamaan ratsastaessakin enemmän. Tai jos antaa hevosen kääntyä maastossa takaisin, kun sitä pelottaa, voi olla varma, että seuraava kerta on vielä vaikeampi. Yksin maastoilu ei ole hevoselle luonnollista, se kaipaa lauman suojaa. Olenkin todella iloinen, kun ihan viime aikoina maastolenkit yksin Dáriuszin kanssa ovat olleet helppoja, eikä joka ikistä erikoisen väristä kiveä ole tarvinut säikkyä ja se on selvästi rentoutunut ja luottavainen kanssani.

”Kiltti” ja rauhallinen hevonen on ennen kaikkea luottavainen – ei nöyräksi ja turraksi kuritettu, vaan johdonmukaisesti johdettu ja oikeudenmukaisesti kohdeltu hevonen.

Inspiroiva tapa motivoida – sen sanotaan olevan vaativaa, mutta kannustavaa ja palkitsevaa johtamiskäyttäytymistä. Sanoisin, että kaikki eläinten koulutus on tätä. Kun hevonen tekee oikein, sitä palkitaan jollakin miellyttävällä asialla tai poistamalla epämiellyttävä asia. Kun hevonen hakeutuu kuolaimelle; käsi myötää, paine vähenee. Kun on seisonut nätisti kengityssepän tehdessä työtään, saa porkkanan. Monesti valmennustunti lopetetaan huippuonnistumiseen: erinomaista suoritusta seuraa palkkiona lepo.

Älyllinen stimulointi – kyllä vain, hevostakin voi ja pitää stimuloida älyllisesti. Dáriusz on tyyppiesimerkki hevosesta, joka on hyvin, no, stimulantti-hakuinen😉 Se on valtavan kiinnostunut kaikesta ympäristössään, ja se suuntaa mielellään energiansa ja huomionsa ratsastajan mielestä täysin toisarvoisiin asioihin (esim viereisellä laitumella käyskenteleviin tammoihin), etenkin jos sillä on ”tylsää”. Tällöin ei auta kovempi kannus eikä ”lisää painetta”, vaan älyllisesti haastavat tehtävät: toistuvat suunnanvaihdokset, kuviot, puomit, laukanvaihdot.

Ihmisen Hevosen yksilöllinen kohtaaminen – hevoset ovat yksilöitä, niillä on erilaisia taustoja ja kokemuksia ihmisistä. On todellinen taito osata lukea hevosta, tulkita sen käytöstä, ja tehdä päätöksiä, joskus hyvinkin nopeasti. Aivan kuten hyvä esimies tuntee alaisensa, ihmisen tulee tuntea hevosensa ja pitää siitä huolta kaikissa tilanteissa. Kun tuntee hevosensa, on helpompi päätellä, milloin se on sairas, milloin vain yhteistyöhaluton. Molempiin löytyy lääkkeet.

Hevosta ei johdeta siksi, että sen pomottaminen olisi jotenkin niin mahdottoman kivaa tai egoa pönkittävää. Tavoitteena on hyvinvoiva hevonen (ja ihminen…) ja molemmille osapuolille turvallinen yhteistoiminta. En minä huvikseni vaadi, että hevonen seisoo kiltisti yksi jalka ilmassa, vaan haluan saada sen kaviot hoidettua, jotta ne pysyisivät terveinä. Kun hevonen luottaa ihmiseen johtajanaan, onnettomuuksia ja tapaturmia sattuu vähemmän, niin hevoselle kuin ihmisellekin.

Kyllä – hevonen ja syväjohtaminen mahtuvat samaan lauseeseen. Hevosen koulutus on mitä suurimmassa määrin erinomainen esimerkki syväjohtamisesta, ja ennen kaikkea jatkuvasta, palautteeseen perustuvasta kaksisuuntaisesta oppimisprosessista.

This entry was posted in hevoset and tagged , . Bookmark the permalink.

6 vastausta artikkeliin: Syväjohtaminen meets hevonen

  1. Marjaana sanoo:

    Tervehdys Unkariin! Hyvä blogikirjoitus ja joo – voin yhtyä mielipiteisiin. Nim. muun muassa eilenkin yksin maastoillut ratsastaja, joka omaksi ja hevosen iloksi bongaili marjastajia ja muita ”puskajusseja” metsässä. PS. Saako Retsport Schockemöhlen linkin julkaisemisesta vaatia korvauksia joltain ylemmältä taholta😉 . Epäilen, että ei, joten laitan ”pahan” kiertämään.

    • ferrugo sanoo:

      Mä lähden nykyään mielummin yksin maastoon kuin seurassa, minkä en uskonut olevan mahdollista vielä joku aika sitten! Jotenkin siinä kyllä on niin ”osa luontoa” aivan eri tavalla kuin vain omin jaloin lenkkeillessä😉

      PS Ei saa😉 Ei taida saada vähentää verotuksessakaan… hmmm, kirjoittaisikohan joku eläinlääkäri todistuksen, että kyseessä on hyötyeläin (tällöin nimittäin hoitovälineet ym ovat verovähennyskelpoisia). Onhan sillä selkeä merkitys ja hyöty esim stressin poistajana! Ei tartte mennä terapiaan😉

  2. Heidi sanoo:

    Hyvä kirjoitus! Itse kun olen syväjohtamiseen tutustunut siellä ”alkuperäisessä” ympäristössä, niin kovin luontevaltahan se tuntuu. Tarkoitan siis sitä, että sehän on ihan maalaisjärjellä käsitettävää toimintaa, joka nyt vain on pitänyt sotilaille vääntää väkisin rautalangasta!😀 Eli kyllä, samoja ”metodeja” käytän ihan jokaisen elollisen kanssa.🙂

    Itsekin tykkään muuten maastoilla mieluummin yksin kuin porukassa. Siinä saa keskittyä aivan eri tavalla hevoseen ja maisemiin, kun ei tarvi olla sosiaalinen! Hevon kanssa ollaan tehtykin jo parina kesänä aina muutamia koko päivän vaelluksia: stressin saa kadotettua aika täydellisesti!

    • ferrugo sanoo:

      Kiitos, sieltä ”alkuperäisestä” ympäristöstä myös nämä minun pohdintani saivat alkunsa. Lapsista mulla ei juuri ole kokemusta, mutta eiköhän myös lastenkasvatus toimi ihan samoilla periaatteilla😉

      Muitakin yksinmaastoilun ystäviä siis löytyy, on kyllä onni, että omalla hevosella se jo oikein hyvin onnistuu, aluksi se oli aikamoista vääntöä. Yhtenä kauniina päivänä oli niin upeat maisemat, hyväntuulinen hevonen ja hyvä fiilis, että ihan tuli tippa linssiin, kun se tuntemus oli niin kokonaisvaltainen! Porukassa sellaista ei saavuta koskaan.

  3. S sanoo:

    Postauksen hevonen-sanan paikalle voisi lähes aina vaihtaa myös sanan ”koira” ja myös ”1- ja 3-vuotiaat lapset”. Aikanaan ekaa yhteistä koiraa kouluttaessamme tuli paljonkin mietittyä noita juttuja. Nyt kun koiraa ei enää ole, mutta ihmistaimia sen sijaan, niin ei voi kuin ihmetellä, kuinka paljon lapsen ja koiran kasvattamisessa on samaa. Johdonmukaisuus, palkitseminen, selvät rajat, rutiinit, hellittely – aina toimii.

    • ferrugo sanoo:

      Niinpä! Jopa itsepäisiin kissoihin homma toimii, ei ihan ehkä niin hyvin kuin nöyrempiin eläimiin😉

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s