Ratsastajan paras tavara

Mikä se on? No kypärä tietysti!

Suomessa kypärän käyttö on kyseenalaistamattoman yleistä. Suomen ratsastajain liiton (SRL) hyväksymillä ratsastuskouluilla yksikään ei ratsasta ilman kypärää. Pohjoismaissa myös perinteisesti ajatellaan turvallisuutta, ja kypärää käytetään, vaikkei kukaan ”pakottaisikaan”.

Unkarissa on toisin. Maaseudun ”puskatalleilla” kypärät pölyttyvät satulahuoneen kaapin päällä, ja niin maastossa kuin kentälläkin viiletetään tukka hulmuten. Sukupuolesta ja iästä riippumatta. Jopa lasten annetaan ratsastaa paljain päin, vaikka ilman satulaa, kouluttamattomalla ponilla. En tiedä miten paljon Unkarissa sattuu ratsastusonnettomuuksia – kohtaamisia autojen kanssa voi olla vähemmän, kun suuremmat tiet voi kiertää, maastot ovat täynnä hevosille sopivia teitä. Ja myös autoilijat ovat Unkarissa erittäin huomaavaisia hevosia havaitessaan – erittäin usein he jopa sammuttavat moottorin, ja odottelevat kaikessa rauhassa, että hevonen on päässyt ohi.

Toki käytännöt kypärän käytössä vaihtelevat. Hevoseni uudella kotitallilla, joka on ”oikea” ratsastuskoulu, kypärää käyttää suurin osa – ei kuitenkaan kaikki. Sen käyttö on vapaaehtoista ratsastuskoulun tunneillakin, ja arviolta viisi kuudesta kokee päänsä suojaamisen arvoiseksi.

Monen unkarilaisen ratsastuslomakohteen nettisivujen kuvissa hymyillään hevosten selässä ilman kypäriä – pohjoismaiselle, turvallisuus-orientoituneelle harrastajalle se on huonoa mainosta paikalle! Noin muutoin minulle on sama, mitä muut tekevät, mutta en tunne oloani täysin turvalliseksi lähtiessäni maastoon porukassa, jossa kaikki eivät käytä kypärää. Mitä jos joku putoaa ja loukkaantuu pahasti, hevonen karkaa? Silloin joutuvat hätiin ne muut. Ja oma hevoseni on sen verran säpsy kuuraketti maastossa, että siinä on tarpeeksi tekemistä minulle, ilman että joudun auttamaan toisia.

Hevosten kanssa mitä tahansa voi tapahtua, kokeneellekin ratsastajalle ja hevosen käsittelijälle. Ainoa pomminvarma hevonen on keppihevonen.

Olen itsekin pudonnut hevosen selästä lukemattomia kertoja, usein syynä on toki ollut ratsastajan oma virhe, mutta yhtä usein myös jonkin ulkopuolisen tekijän aiheuttama säikkyminen tai pillastuminen. Turverekka kolauttaa lavansa alas juuri kun olet kohdalla. Mustikoita poimiva mummo pomppaa pusikosta juuri kun laukkaat ohi. Maneesin katolta rymisee alas kilokaupalla lunta. 500 kiloa pakenemista on haastava tehtävä taitavallekin ratsastajalle.

Onneksi olen selvinnyt todella vähällä hevosten kanssa toimiessani – kerran on murtunut yksi sormi, muutoin olen selvinnyt mustelmilla ja hampaanjäljillä 😉 Päätäni en muista lyöneeni kertaakaan, mutta mistäpä sitä ihan varma voi olla, mikä ruumiinjäsen ensimmäisenä tulee maahan, kun putoamistilanne on yleensä aika nopea ja kaoottinen. Useimmin kerin jotenkin kyljelleni, olen myös kunnostautunut tasajalka-alastulossa…

Advertisements
Kategoria(t): hevoset, Unkari. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s