Tunne. Opi.

M.O.T. Minä olen kinesteettinen oppija. Asioihin perehtyminen ”kehollisesti” on minulle helpoin, nopein ja tehokkain tapa oppia. Täysin tehoton on kuunteleminen, minä en myöskään juuri hyödy kirjoittamisesta oppimisen apuna. Siksi esimerkiksi perinteinen luentomenetelmä, jossa opettaja luennoi ja opiskelijat tekevät muistiinpanoja on minulle lähes hyödytöntä. Enemmän hyötyä olisi opiskeluaikoina varmaan ollut siitä, kun olisin suosiolla jäänyt kotiin nukkumaan prosessoimaan asioita unissani. En muistanut koskaan mistään luennoista yhtään mitään saati ymmärtänyt, miten raapustamani muistiinpanot liittyvät aiheeseen. Ellei sitten ollut poikkeuksellisen sähäkkä luennoitsija, joka tehosti sanojaan esimerkiksi hauskoilla kaaviokuvilla tai eläväisellä elehtimisellä.

Auditiiviset ärsykkeet ovat minulle muutenkin aika yhdentekeviä. Olen elänyt koko ikäni kaupunkialueella, monta vuotta myös paloaseman vieressä, joten olen tottunut sulkemaan taustamelun pois tajunnastani. Sopeudun suhteellisen helposti avokonttoriin, mikäli taustaäänet ovat normaalia, tasaista puhetta. Kyllä: olen juuri niitä ihmisiä, jotka valitettavan usein joutuvat vastaaman ärtyneeseen kysymykseen ”Kuunteletko sinä ollenkaan?” ja vastaamaan siihen, että ”sori, nyt tais mennä ihan ohi, sano uudestaan”.

Hieman kuuntelemista paremmin minulle meneekin oppi päähän visuaalisin menetelmin – siksi valitsin aina mielummin kirjojen tenttimisen kuin luennoilla käymisen, jos ne oli asetettu toistensa vaihtoehdoiksi.

Unkaria opiskelen englanniksi – siis vierasta kieltä toisella vieraalla kielellä. Olen lakannut tekemästä muistiinpanoja, sillä en yksinkertaisesti omaksu asiaa, jos joudun samaan aikaan kirjoittamaan vierasta kieltä ja kuuntelemaan toista. Mielummin katselen opettajaa, hänen taululleen kirjoittamia sanoja ja toistelen niitä hiljaa itsekseni, maistelen niitä. Minun täytyy tuntea suussani, miten jokin sana sanotaan.

Liikuntaan ja kehonhallintaan liittyvissä asioissa kinesteettinen oppimistyyli on minulla aivan ylivoimainen. Esimerkiksi muinoin nyrkkeilytreeneissä valmentaja sanoi moneen kertaan, miten pidän käsiä väärin otteluasennossa. Ja näytti itse omilla käsillään, mikä on oikein. Ei mitään vaikutusta. Mutta hänen ei tarvinnut kuin kerran tulla laittamaan kädestä pitäen meikän tumppu oikeaan asentoon, ja sen jälkeen se oli minulle kerrasta selvää ja jatkossa aina oikein.

Ratsastuksenopettajani M:n opetustyyli sopii kinesteettiselle oppijalle. Myös hän näyttää kädestä pitäen. Missä käsi pidetään, missä jalka, simuloi millainen paine hevosen suuhun pitää saada. Toki elekieltä ja kädestä pitäen -tyyliä on pakko käyttääkin, kun kummankaan saksan kieli ei ole täydellistä.

Hän myös aina huomauttaa nopeasti, kun hevonen kulkee ”oikein”, että ”tunnetko sinä, juuri noin sen kuuluu mennä, muista tämä tunne!” Ja kun jonkin asian (tässä tapauksessa siis sen, kun hevonen kulkee peräänannossa, pyöreänä ja käyttää koko lihaksistoaan) on kerran tuntenut, niin tietää, mitä kohti pitää pyrkiä ja muistaa aina, miltä pitää tuntua. Tätä ”tuntumista” on myös mahdotonta opettaa millään kikka kolmosilla. Hyvä ratsastus on niin monen asian yhteissumma, ettei mitään hopealuotia tai oikotietä onneen ole. Ja hyvä niin. Ei se muuten olisi niin palkitsevaa.

Olen aina ollut enemmän estekaahottaja kuin totinen kouluratsastaja. Syy on ihan selvä – esteradan pystyy periaatteessa selvittämään hyvällä tuurilla ja hyvällä hevosella ihan suht koht näppärästi, vaikkei ratsastajana olisikaan huippuhyvä. Mutta jos perusratsastus ei ole kunnossa, tuntuu kouluratsastus epätoivoiselta ähertämiseltä, joka ei ole oikeata kouluratsastusta nähnytkään. Nyt olen suureksi yllätyksekseni löytänyt sisältäni pienen wannabe-kouluratsastajan 🙂 Opettaja on loistava ja ratsukin ihan osaava (ja yritteliäs!) Ja kun itsekin huomaan oppineeni enemmän kuin tähänastisen ratsastuselämäni aikana yhteensä, niin onkin yllättävän motivoivaa hinkata perusasioita, istuntaa, apuja. Olen jopa alkanut haaveilla koulusatulankin hankkimisesta… harmi vain*, kun tuli ostettua estehevonen 😉

* Oikeasti ei ole harmi. Dáriusz on persoonaltaan niin hurmaava, että se on ihan oikea heppa minulle.

Mainokset
Kategoria(t): hevoset, Unkari. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

2 vastausta artikkeliin: Tunne. Opi.

  1. Mari Oksanen sanoo:

    Tää taas oppii näkemällä. On vaan hirmuisen työlästä aina hankkia joku videoimaan valkut ja sitten katsoa ne pariin otteeseen ennen seuraavaa kertaa. Mutta se toimii 🙂 Samoin hyvien ratsastajien katsominen vaikkapa sitten YouTubesta. Heti saa uutta touchia omaan tekemiseen. Oppiminen on ihmeellistä ja ihmeellisen yksilöllistä!

    Niin ja hanki ihmeessä koulusatula niin se istuntakin asettuu ihan automaattisesti paremmin (nimimerkillä jalkojensa asennon kanssa jonkin verran tapellut) 🙂

    • ferrugo sanoo:

      Mä taas katselen huippuja ihan vaan ihaillen, en oppien, oon tosi huono analysoimaan muiden ratsastusta (paitsi jos se on ilmiselvän huonoa…) Mutta tosiaan tärkeätä tiedostaa oma oppimistyylinsä, senpä takia kaikki opettajatkaan eivät sovi kaikille, vaikka jollekin toiselle ovat loistavia. Itsekin sanoin opettajalle, että ihan vapaasti saa tulla koskemaan, siten opin parhaiten. Hän oli myös sitä mieltä, että koulusatula edistää oikean istunnan löytymistä vauhdikkaasti. Ja jos sen hankin, niin täältä Unkaristahan se(kin) kannattaa hankkia.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s