Ponityttö muistelee

Kuvassa näkyvän parhaat päivänsä nähneen lainasatulan tilalle saadaan huomenna uusi!

Hevostallit ovat sosiologisesti kiehtovia ympäristöjä. Niissä on monia, osin päällekkäisiä hierarkioita, joiden perusteella sosiaaliset suhteet ja toiminta määräytyvät. Lisäksi tallisosiologia on yllättävän samanlaista, ollaan sitten Unkarissa tai Suomessa.

Hierarkian huipulla ovat lähtökohtaisesti ne, jotka omistavat ja/tai osaavat. Kaikki arvostavat heitä, jotka osaavat käsitellä hevosia taitavasti, hevosta kunnioittaen ja hermojaan menettämättä. Myös hyvin ratsastavaa arvostetaan, etenkin jos taituri on luonteeltaan ystävällinen eikä liian rikas/kaunis/liian jotain muuta. Myös hevosen ominaisuudet luonnollisesti vaikuttavat, mille hierarkian portaalle ratsastaja sijoittuu. Hyväsukuinen, kaunis, yksityisomistuksessa oleva kilparatsu on hienompi, kuin yhtä hieno ”tuntiratsu”.

Yksityishevoset ja niiden omistajat ovat pikkutyttöjen ihailun ja kateuden kohteita. Uskaltaisin sanoa, että ihan hyväntahtoisen kateuden😉 Sain taannoin muistivälähdyksen kymmenien vuosien takaa, kun eräs noin 9-vuotias paikallinen heppatyttö ihasteli hevostani, kyseli onko se omani (sic!), mikä sen nimi on jne. Kun talutin hevosen satuloituna tallista, tyttöseltä pääsi spontaani, ihastunut huokaus. Muistin yhtäkkiä elävästi millaista oli olla se pieni ponityttö, jolle päivän hienoin hetki tallilla oli se, kun sai pidellä yksityishevosta suitsista, kun sen ratsastaja laskee jalustimia ja kiristää satulavyötä. Joten annoin tälle tytölle sen hetken ja kiitin kauniisti avusta. Tajusin, että minusta on tullut se, jonka kannattaa olla erityisen ystävällinen teineille ja lapsille, olla se, joka tervehtii ensin, ettei pidetä koppavana.

Koska siitä pienestä ponitytöstä tuli aikuinen hevosen omistaja? Ja mihin katosivat vuodet tällä välillä?

Vaikka vuodet ovat vierineet, ponityttö ei ole kadonnut mihinkään: edelleen ihaninta on puuhailla hevosen kanssa, silitellä, syöttää porkkanaa, iloita kun hevonen tunnistaa ja hörähtää, tai vain katsella, kun se nauttii laitumella olosta ja kisailusta toisten hevosten kanssa. Voisin tuijottaa hevosia tuntikausia ja lepuuttaa niissä silmiäni. Ja usein juuri niin minä teenkin.

This entry was posted in hevoset. Bookmark the permalink.

2 vastausta artikkeliin: Ponityttö muistelee

  1. Marjaana sanoo:

    Alkukesän tervehdys sinne Unkariin Lappeenrannasta! Seuraan mukavaa blogiasi ja nyt en malttanut olla kirjoittamatta, sillä niin oikeassa olet. Tallihierarkiasta on Suomessa tehty gradu, en tiedä oletko lukenut? Yritin etsiä linkkiä, mutta ei tietenkään löytynyt (niin tavallista, kun etsii jotain netistä, se on ”muka” kadonnut). Mukavia hevoshetkiä toivottaa Marjaana (joka huhtikuun alussa osti itselleen puolet ihanasta suokista🙂 ja näin toteuttaa omaa unelmaa )

    • ferrugo sanoo:

      Terveiset Lappeenrantaan, se onkin mulle tuttu kaupunki, isoisä hevosteli siellä muinoin valtion riveissä😉 Suokit ovat aivan ihania otuksia myös!

      Arvelinkin, että tallihierarkiasta on varmaan joku tehnyt gradun, olisipa mielenkiintoista lukea se! Laita kommenttia tai sähköpostia jos vielä törmäät siihen.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s