Polkkaamisen syvin olemus

Blogi-maailma kutsuu bloggaamista myös ”polkkaamiseksi”. Tykkään sanasta kovasti.

En ole täällä sen kummemmin harrastanut blogi-eksintentiaalista pohdintaa miksi ja miten bloggaan. Aloitin tämän harrastuksen koko lailla hetken päähänpistosta, kun selvisi, että olen lähdössä ulkomaille asumaan. Olin joskus aiemmin miettinyt bloggaamisen aloittamista, mutten keksinyt MISTÄ bloggaisin. Eihän minun pienessä elämässäni ole mitään sinänsä mielenkiintoista, ja muotiblogin pitäminen ei ehkä ole ihan minun juttuni.

Mutta kun niché löytyi kuin itsestään, tämä on ollut hauskempaa, kuin osasin kuvitellakaan. Yllätyksenä tuli se, että tungin suht neitseellisille markkinoille – tällä hetkellä päivittyviä suomalaisten Unkari-blogeja ei juuri ole. Joten lukijoiksi on tullut muitakin kuin sukulaisia ja ystäviä, ja uusien tuttavuuksien kanssa on mielenkiintoista vaihtaa ajatuksia.

Tykkään kirjoitella sähköposteja – tajusin kuitenkin heti, että blogi, tämäpä näppärä tapa kertoa kuulumisia läheisille. Yksi ja sama tarina jakoon blogiin kaikkien luettavaksi, säästän aikaa ja vaivaa, lukekoon ken tahtoo ja ketä kiinnostaa. Ne, ketä ei kiinnosta Unkari-vaahtoaminen ja expatin maito-ahdistus, voivat skipata. Ja toki, tämä on minulle päiväkirja ja dokumentti tästä ajasta.

Myös suomen kielen kirjoittaminen on minulle tärkeää. Rakastan äidinkieltäni, vaalin oikeakielisyyttä (juu, ehkei sitä aina huomaa…) ja se on ilmaisuvoimaisin kieleni. Toki käytän sitä ihan eri tarkoituksiin kuin esimerkiksi englantia, joka on minulle ensisijaisesti kylmän viileä ja analyyttinen työkieli, jota puhuessa pokkani ei koskaan petä. Osaan kuulostaa englanniksi huomattavasti vakavammalta ja vakavastiotettavammalta ammattilaiselta kuin suomeksi ikinä!

Anonyymiys oli minulle aluksi todella tärkeätä. Ehkä eniten siksi, että ajattelin, että blogistani tulee tylsä ja nolo tusinablogi, jota en kehtaa omissa nimissäni kirjoittaa. Ja että viimeistään tätä blogia lukemalla ihmisille selviää, etten ehkä olekaan kauhean viksu. (Blogi on muuten erinomainen temmellyskenttä raapaisuilleni: minä, joka tiedän hirvittävän monesta asiasta hirvittävän vähän, en voisi löytää parempaa genreä sohia asiasta kuin asiasta vähän sinne päin.)

Osittain myös internetin uhat pelottavat: etunimi sukunimi -yhdistelmäni on uniikki, joten jos joku joskus jossain haluaisi minulle jotakin ikävää, en halua tehdä hänen tehtäväänsä turhan helpoksi. Joten nimeäni ette tule täältä lukemaan ikinä.

Mitään kovin, kovin henkilökohtaistahan minä en täällä kirjoittele – enpä minä juuri tilitä asioitani kenellekään muutenkaan, miksipä sitten blogissanikaan niin tekisin. Lisäksi blogini on tarkoitettu koko perheelle sopivaksi lukemistoksi 😉

Aluksi kirjoittaminen tuntui kankealta – en ollut vuosiin kirjoittanut juuri muuta kuin viranomaisen asiakirjoja, mikä on ehkä tuhoisinta, mitä voi kielitajulleen tehdä. Olin (ja olen edelleen) täysin sokea ja ylikriittinen omalle tekstilleni, mielestäni tyylilajini horjui, en tiennyt haluanko olla hauska vai vakava, asiallinen vai tunteisiin vetoava.

Sittemmin olen lakannut välittämästä, ja lopputuloksena taidan olla vain oma itseni, välittämättä siitä olenko hauska vai en, mitä ihmiset minusta ajattelevat (miten se nyt tuolleen kirjoittaa, ai se on tuota mieltä noista asioista, nyt se kyllä liiottelee), vaikutanko pikkusen tyhmältä vai kenties täysin edesvastuuttomalta hölmöläiseltä.

Tunnistan aika hyvin maneerini, tekstini on tahallisen (ja joskus tahattoman) intertekstuaalista, viittauksiltaan rikasta. Varastan yhtä lailla Gogolilta, Aku Ankalta kuin Ultra Bralta, tai ehkä muinaiselta ala-asteen opettajaltani tai joltakin muulta, jota te ette ole koskaan tavanneet. Tyylilajini tosiaan välillä horjuu, mutta niin se tekee livenäkin – saatan olla yhdessä hetkessä sievistelevä, akateeminen nörtti ja seuraavassa karkeuksia kotimurteella laukova juntti. Myönnetään, olen sieltä täältä lainaava lörpöttelijä, mutta sovitaanko, että kutsumme tyylilajiani polyfoniseksi kudelmaksi?

Haluan laulaa omalla äänelläni, ja haluan kirjoittaa niin, että se kuulostaa minulta. Ehkä paras saamani palaute blogistani kuului jotenkin näin: ”Ihan kuin istuisit tässä vieressäni ja kertoisit juttujasi.”

Kiitos kuuntelusta.