Jotta emme unohtaisi

Jókai Mor utca 32 vuonna 2011

Kaupungissa, jossa asun, on ollut aikoinaan hyvin vireä juutalaisyhteisö. Enimmillään kaupungin väestöstä neljännes oli juutalaisia (vuonna 1880 yhteensä 3 550, eli 24,2 %). Vuonna 1941 heitä oli 2613 ja vuonna 1946 enää 470. Suurin osa erotuksesta kohtasi matkansa pään Auschwitzissa. Nykyään kaupungissa asuu enää yksittäisiä juutalaisia ja vuonna 1848 rakennettu synagooga raunioituu hiljalleen.

Tarina, jonka aion teille seuraavaksi kertoa, on tosi. Tosin, tämä on juuri sellainen sentimentaalinen tarina, joita sepitetään ja väitetään tosiksi, koska sellainen koskettaa meitä kaikkialla, kaikkina aikoina. Se kertoo kotikaupunkiinsa palaavasta nuoresta Katósta, joka selviytyi hengissä Holokaustista.

”Minut on vapautettu… Olen jälleen kotona. Käyntini taipuu raskaiden muistojen taakasta, kun vaeltelen kaduilla, ohittaen tuttuja taloja. Missään ei näy tuttuja kasvoja; kukaan ei ojenna kättään tervehtiäkseen minua. Kaupunki näyttää tuntemattomalta. Onko tämä todellakin synnyinpaikkani?

Etsin perheeni kotia, taloa jossa olin onnellinen; haluan nähdä sen. Vihdoin se löytyy. Seison murtuneena osoitteessa Jókai Mor utca 32.

Näen isäni kasvot, kuin unessa. Perheemme pää, mies parhaassa iässään, hän joka raatoi väsymättömästi perheensä vuoksi päivät ja yöt läpeensä. Ja silti hänellä oli myös aikaa olla yhteiskunnallisesti aktiivinen ja istua kaupungin edustustossa. Muistelen äitiäni, tyypillistä juutalaisäitiä, jiddish mamaa, lastensa hyvinvointi oli hänelle aina tärkeintä.

Näky katoaa… Tärisen, kun avaan porttia, josta kärryt toisensa jälkeen rullasivat ulos ollessani lapsi: Koritschonereiden valtavat kärryt, joiden pyörien kirskunnan voin vieläkin kuulla korvissani.

Saavun pihaan, haluan niin nähdä vanhan, rakkaan kotini! Muutama askel – ja peräännyn, nyyhkyttäen, kyyneleet silmissäni: muukalaiset ovat vallanneet pesämme! Kodissani on ihmisiä, joita en ole koskaan tavannut, joiden äänet ovat outoja. Minä en ole kenellekään täällä tuttu.

Mutta yhtäkkiä… kuulen jotain! Tuttu ääni! Bodri! Bodri! Sinäkö se tosiaan olet, sinäkin selviydyit? Rakas koirani, tunnistatko minut? Sehän olen minä, Kató-Kató! Muistatko, kun leikimme täällä yhdessä?

Koira kiehnää ympärilläni, heiluttaa häntäänsä, haukkuu ja urisee, nuolee kättäni. Se tunnistaa minut!

Mitä haluat? Miksi kiskot minua? Koira tuntuu ymmärtävän kysymykseni, ja kieppuu ympärilläni ja johdattaa minua jonnekin. Seuraan sitä vastahakoisesti suuren pihan poikki – mihin ihmeeseen se on minua viemässä?

Pihan perällä on puutarha. Uskollinen koirani pysähtyy puun alle, ja alkaa raivokkaasti kaivaa maata. Se kaivaa tassuillaan kuopan – kunnes kätketty aarre paljastuu: pieni rasia, joka sisältää perheeni arvoesineitä ja koruja, jotka vanhempani ovat kätkeneet.

Minä en tiennyt kätköstä, sillä asuin Sopronissa ne vuodet, jolloin heidät pakkosiirrettiin. Voi rakas Bodri! Sinä vahdit perheen kalleuksia ja pidit salaisuuden kaikki nämä vuodet ja paljastit sen vasta minulle, rakkaan isäntäsi tyttärelle!

Bodri, koirani! Aikana, jolloin ihmisistä tuli petoja, sinä, peto, käyttäydyit kuin ihminen! Kunnioittakoot nämä rivit uskollisuuttasi!”

(Kató Koritschonerin kertomus, kirjoittanut Gyula Láng, käännös omani)

Tänään 27.1. vietetään Vainojen uhrien muistopäivää.

Advertisements
Kategoria(t): historia, Unkari Avainsana(t): . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s