Sopeutumisen vaiheista

Unkarilaiseen kahvilakulttuuriin sopeutuminen ottaa koville😉

Sosiologit ovat määritelleet maahanmuuttajalle tyypilliset sopeutumisen vaiheet. Ensin tulee ”kuherruskuukausi”, jolloin kaikki on uutta, ja positiivisella tavalla ihmeellistä ja eksoottista. Sitten tulee torjuntavaihe, joka sisältää turhautumisen ja jopa vihan tunteita uutta ympäristöä kohtaan ja entinen kotimaa nähdään kaikin puolin ihanteellisena. Seuraavaksi tulee tasapainon hakemisen vaihe, jolloin muuttaja alkaa hyväksyä uutta kulttuuria, löytää uusia selviytymiskeinoja, jolloin jännitystila laskee. Lopuksi seuraa (jos niin pitkälle ehditään) useamman kulttuurin hallintavaihe, jossa sekä lähtö- että kohdemaan piirteet ja arvot ovat luonnollinen osa yksilön elämää, eikä niitä enää erityisemmin pohdita ja erotella.

Omalla kohdallani ns kuherrusvaihe jäi erittäin lyhyeksi, sillä lähdin komennukselleni niin lyhyellä paloajalla, että kaikki energia ja ajattelu meni käytännön asioiden selvittämiseen ja hoitamiseen. Olisi ollut hienoa, jos olisin ehtinyt edes hieman perehtyä Unkariin ja sen kieleen kirjojen ja netin kautta ennen lähtöä, mutta sellaiseen ei valitettavasti ollut juuri yhtään minuutteja, kun kävin arjen kilpajuoksua aikaa vastaan.

Kuhertelin pikakelauksella korkeintaan muutaman päivän, missä edesauttoi uskomattoman kaunis syyssää. Ensimmäisten Unkarin viikkojeni aikana aurinko paistoi herkeämättä ja loppusyksy oli täkäläisittäinkin erittäin lämmin. Ja kun luut ovat lämpimät, on mielikin lämmin.

Aloitin työt samana päivänä, kun pääsin muuttamaan hotellista asuntooni, ja se osoittautui melko rankaksi yhdistelmäksi. Aamuseitsemältä kävin avaamassa siivoojalle oven, sitten menin töihin, ja iltapäivän jälkeen menin hakemaan loput tavaroistani ja kissan hotellista sekä vastaanottamaan muuttokuormaa (joka tuli puolitoista tuntia sovittua myöhemmin). Samalla inventoimme vuokraisännän kanssa asunnon irtaimen ja kävimme läpi sähkö-, kaasu- ym sopimuksia. Sitten syöksähdin kauppaan hakemaan jotakin täytettä tyhjään jääkaappiin, joten muuttolaatikoita pääsin purkamaan iltayhdeksältä.

Ensimmäiset viikot olivat melkoista ”suorittamista”, väsytti koko ajan, flunssaa pukkasi, ja kun asiat eivät hoidu ihan samalla tavalla kuin Suomessa, ja unkarin kielen taitoni oli olematon, alkoi pintaan kieltämättä puskea niitä turhautumisen tunteita. Tällaisessa yleisturhautuneessa fiiliksessä nimenomaan negatiiviset asiat alkavat korostua: kova vesi on sietämätöntä, ruoka on pahaa, liikennesääntöjä ei noudateta, uusi maa on jälkeenjäänyt takapajula, ihmiset ylimielisiä (koska eivät puhu vieraita kieliä) ja kyllä Suomessa kaikki on hienosti järjestetty, porukka säntillistä ja siistiäkin on. Ja vesi pehmeää!

Onneksi tuo vihamielisyys-vaihe meni ohi yhtä nopeasti kuin kuherrusvaihekin. Tosin, käytännön asiat alkavat olla suurinpiirtein järjestyksessä, petissä on patja, nettipankki toimii ja osaan sen verran kieltä, että selviydyn yllättävän hyvin suppealla sanavarastollani ja täydellisellä itsekritiikittömyydellä omaa kielitaitoa (tai -taidottomuutta) kohtaan😉 Yleisen hämmennyksen välttämiseksi on muun muassa melko oleellista tietää sanat ”nö” (nainen) ja ”férfi” (mies), sillä yleisiä toiletteja ei yleensä ole merkitty millään universaalilla kukko/kana tahi vastaavalla symboliikalla. Tiedän paljonko annetaan tippiä ja missä tilanteissa (= melkein kaikissa kuviteltavissa olevissa).

Joten siirryin kolmanteen vaiheeseen, jossa asiat alkavat taas näyttäytyä objektiivisemmassa valossa. Niin suomalaiset kuin unkarilaisetkin asiat. On asioita, jotka ovat Suomessa ihan hyviä (ne perinteiset pauligit ja fazerit), mutta Unkarin kahvi- ja leivoskulttuuri on aivan eri sfääreissä – paikalliset kahvit ja suklaat ovat erinomaisia ja konditorioiden hyllyt notkuvat toinen toistaan houkuttelevampia leivoksia kuin Wienissä ikään. Hyvin monissa asioissa kyse on ennen kaikkea tottumisesta tiettyihin makuihin tai tapaan elää arkea, ei niinkään siitä, että jokin asia olisi absoluuttisesti toista parempi tai huonompi.

Taidan olla jopa vähitellen siirtymässä useamman kulttuurin hallitsemisen vaiheeseen, jossa valikoin juttuja eri maista ja kulttuureista sen kummemmin niistä numeroa tekemättä. En väen vängällä yritä elää unkarilaisemmin kuin unkarilaiset itse (kun kerta Unkarissa ollaan), en myöskään lähettele kotimaahan avunpyyntöjä ”Lähettäkää pian eloveenaa ja juhla-mokkaa, nälkä!” Juon mielelläni unkarilaista kahvia, mutta syön saksalaista müsliä ja ranskalaista kuivamakkaraa (ei se unkarilainenkaan salami huonoa ole), kuuntelen autossa itävaltalaista radio-kanavaa, mutta katselen kotisohvalla aivotonta unkarilaista tv-viihdettä enkä ollenkaan kaipaa ulkomaisia tv-kanavia. Salmiakkia hamstraan kun sellaista käden ulottuville osuu. Unkarin kieltä en ole alkanut karttaa enkä myöskään himo-opiskella: opin sen mikä helposti korvaan ja silmään tarttuu ja joskus selailen huvikseni sanakirjaa. En enää päivittäin edes koe olevani ulkomailla, vaan jossain sellaisessa paikassa, jossa elämäni tällä hetkellä sijaitsee. Kodiksi en sitä kuitenkaan vielä sanoisi – toisaalta, en oppinut sanomaan kodiksi myöskään edellistä asuinkaupunkiani Suomessa…

This entry was posted in arki, kieli, ruoka ja viini, Suomi, Unkari and tagged . Bookmark the permalink.

2 vastausta artikkeliin: Sopeutumisen vaiheista

  1. leila lepakko sanoo:

    Hyvä kirjoitus, kaikkeen todella tottuu, jopa pelkiaan😉

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s