Viksuppärjää aina

Kun ulkomaille muuttoni varmistui, moni ihasteli, kuinka rohkea/reipas olen. Aloin miettiä, mitä ulkomaille lähtö vaatii – rohkeuttako? En nimittäin välttämättä itse kuvailisi sitä rohkeudeksi.

Mitä lähtö sitten vaatii? Mielestäni se vaatii kärsivällisyyttä ja kykyä sietää keskeneräisyyttä ja ylimääräistä vaivannäköä. Status quon järkyttäminen on toisille helpompaa ja toisille vaikeampaa, jotkut kammoavat muutosta ja toisille se on elinehto. Itse kai olen jonkin sortin välimalli: rakastan oman, hyvin järjestetyn pesän pysyvyyttä, mutta toisaalta myös yllätän itseni säännöllisin väliajoin irtautumalla kaikesta tutusta ja turvallisesta.

Pahinta on olla välitilassa – parin kuukauden siirtymäaika, joka väistämättä kuluu asioiden järjestelyyn sekä lähtö- että päätepisteessä, on är-syt-tä-vää. Koko ajan on sellainen tunne, että on unohtanut hoitaa jotakin valtavan tärkeätä.

Kolme oleellista ominaisuutta, jotka täällä ovat osoittautuneet kullanarvoisiksi, ovat rauhallisuus, huumorintaju ja hyvä itsetunto. Mää oon Hämeestä, joten en turhia hötkyile silloinkaan, kun asiat eivät sujukaan kuin tanssi, tai kuten ne ehkä Suomessa sujuisivat. Tuumaan ennen kuin teen, mietin yön yli miten asiat kannattaisi hoitaa, en riehaannu pienistä (enkä kyllä oikeastaan isoistakaan…)

Kun jonottaa kolmantena päivänä peräkkäin pankissa selvittelemässä asiaa, jonka hoitaminen Suomessa sujuisi yhdellä puhelinsoitolla – eikä se täällä hoidu sillä kolmannellakaan kerralla, ei voi muuta kuin alkaa hihittää ääneen keskellä katua. (Okei, ensin kiukku kyllä meinasi tulla savuna korvista.)

Ja se hyvä itsetunto: täydellinen ummikkous maassa, jossa vieraiden kielten osaaminen on harvinainen, iloinen yllätys, kysyy vahvaa luottamusta siihen, että viksuppärjää aina. Se, että en osaa paikallista kieltä, ei vähennä ihmisarvoani, eikä tee minusta idioottia, vaikka siltä aina välillä tuntuukin. Jähmeälle suomalaiskaraktäärilleni tekee oikeastaan ihan hyvää, että joudun välillä heittäytymään pantomiimi-taiteilijaksi ja kertomaan asioita kansainvälisellä ruumiinkielellä 😉

Mainokset
Kategoria(t): arki, Suomi, Unkari Avainsana(t): . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

4 vastausta artikkeliin: Viksuppärjää aina

  1. ansku sanoo:

    Kyä sää pärjäät vai miten se menee tampesteriks, siittä ei ole epäilystäkään. Itsekin tykkään muutoksista, pakko keksiä jotain uutta välillä – vaikka muuttaa, en kestä olla ihan jumittuneena johonkin yhteen samaan kaavamaiseen olotilaan.
    Siksiköhän mä olen nyt töissä turhautunut kun kaikki on yhtä ja samaa. Onneksi on kuitenkin mukavat työkaverit ja harrastukset. Terveiset zumbasta, sielläkin varmaan zumbataan, koko maailmahan zumbaa, paitsi ehkä sinä 🙂 Pitäiskös sulle lähettää salmiakkia?

    • ferrugo sanoo:

      Kyä näino! Tampesteriksi siis. Hih, yksi kaveri just laittoi viestiä, että ”salmiakkia on matkalla Unkariin”, ihania ihmisiä! On se kyllä oikeesti jännä, millaisia asioita sitä todella kaipaa Suomesta. Ihan eri juttuja kuin luulisi. Esim se kuuluisa ruisleivän kaipuu ei oo päässyt yllättämään, koska olen löytänyt täältä tosi hyviä leipiä, kaikenlaisia jyvä- ja moniviljaleipiä.

  2. Anni sanoo:

    Hassua, mäkin kaipasin metsää ja koivuja kun asuin Irlannissa. Niitä ehkä eniten. Enhän mä edes pidä suuremmin kummistakaan.

    • ferrugo sanoo:

      Sama juttu, en ole pitänyt itseäni minkään sortin samoilijana tai eräihmisenä. Tämä metsän kaipaaminen on ollut ehdottomasti yllättävin ikävöinnin kohde 😉

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s