Hampaat hyvin, kaikki hyvin

Jotenkin outo olo… ja väsyttää kamalasti! (Dáriusz on vielä rauhoitus-pöllyissä.)

Kun hevonen ontuu, sitä on vaikea olla huomaamatta. Kun se yskii, sitä on täysin mahdotonta olla huomaamatta. Jos on opiskellut klassiset ähkyoireet, nekin on helppo havaita. Ihottumat, haavat, silsat, sienet ja paiseet havaitsee silmillä ja monesti myös nenällä.

Sen sijaan hampaitaan poteva hevonen saattaa antaa kivustaan vähän ja epämääräisiä – tai ei lainkaan – signaaleja. Monesti sanotaankin, että siinä vaiheessa, kun hevonen oireilee hammasvaivoja hyvin selvästi, ongelma ei ole ihan tuore. Hevonenhan on saaliseläin, joten se ei kipujaan julki huutele, jottei herättäisi petojen huomiota. “Tavallisen” hevosenomistajan, eli ei-ammattilaisen on myös aika vaikeata katsoa hevosen suuhun, ja yrittää päätellä pitäisikö jotain tehdä vai ei. (Voimakas paha haju tietysti on indikaattori, että suussa ei kaikki ole kunnossa).

Havaitsin muutoksia hevoseni käytöksessä muutama viikko sitten. Dáriusz oli välillä – joskaan ei aina – arka päästään, aivan samoin kuin se oli minulle tullessaan. Tässä välissä se sen sijaan oli tottunut pään harjaamiseen ja oli alkanut suorastaan nauttia siitä. Pieni levottomuus ja hyöriminen oli helppo tulkita siten, että hevonen testaa johtajuutta, että voiko tuohon ihmiseen edelleen luottaa.

Pienet kovat pelletit maistuivat huonommin – kyllä se niitä söi, mutta hitaammin, ja alkoi jopa jättää niitä ruoka-astiaan. Tosin Dáriusz on muutenkin ollut sivistynyt ruokailutavoissaan, ja olen myös opettanut sen siihen, että ruokaa odotetaan rauhallisesti eikä astialle hyökätä ilman lupaa, kun esimerkiksi riisun siltä suitsia.

Ratsastaessa se oli välillä ihan normaali, välillä ällistyttävän loistava ja rento, ja välillä sitten mielettömän tahmea eteenpäin potkittava diesel-veturi. Välillä se louskutteli kuolainta poikkeuksellisen paljon, välillä ei ollenkaan. Ja jotenkin se vain oli vaisumpi.

Koska oletin hampaiden hoidon tulevan muutenkin aika pian ajankohtaiseksi, pyysin eläinlääkärin paikalle, kaverin yskivä heppakin kaipasi konsultaatiota. Ja eläinlääkäri totesi heti, että raspaus on toden totta ajankohtainen. Pahaa hajua eikä merkkejä tulehduksesta ollut, mutta oikealla puolella suuta piikkejä oli jo sen verran, että ne todennäköisesti aiheuttivat kipua. Myös rehujäämiä löytyi. Sovittiin raspausaika parin päivän päähän.

Dáriusz on aina käyttäytynyt pelottomasti ja rauhallisesti eläinlääkärin kanssa, niin nytkin. Rauhoitusaineen annostelua varten eläinlääkäri teki mittanauha-arvion Dáriuksen painosta, ja se oli noin 570 kg. Hieman enemmän kuin olisin arvioinut! Normaali lämmönmittaus ja sydänten ja keuhkojen kuuntelut, rauhoitus ja kotvasen kuluttua hevonen nuupahti, ja päästiin asiaan.

Itse operaatio hoitui nopeasti ja rutiinilla. Eläinlääkäri näytti sen jälkeen vesisaaviin huuhdotun “hammaspölyn” ja kovin vähältä se tavallaan näytti. Kovin pieni määrä ylimääräistä hammasta siis voi vaikuttaa hyvinvointiin niin valtavasti! Eläinlääkäri kyllä kertoi normaalisti hoitavansa paljon pahemmaksi kasvaneita piikkejä, mikä on helppo uskoa.

Dáriusz sai heräillä hiekkatarhassa, jossa ei ollut mitään syötävää. Täkäläinen eläinlääkäri antoi puolisentoista tuntia varoajaksi, ennen kuin hevoselle sai antaa ruokaa tai vettä. Aika tokkurassa se oli, tarhassa se tapansa mukaan piehtaroi, eikä meinannut päästä takaisin koivilleen kovin helposti. Reppana. Huvittavaa sikäli, että vaikka Dáriuksella oli taju aivan takataskussa, tarhan vieressä olevalle pesupaikalle ilmestynyt lemppari-tamma herätti sen hirnahtelemaan ja se yritti selvästi pörhentää nuupahtunutta olemustaan.

Huomasin heti heräämisen jälkeen, ja etenkin seuraavana päivänä eron Dáriuksen syömisnopeudessa ja -tyylissä. Se rouskutti heinää selvästi nopeammin ja nyhti ruohoa voimallisemmin. Kun näkee hevostaan päivittäin, pienetkin erot huomaa.

Valmentajani M antoi ohjeeksi raspausta seuraavana päivänä vain juoksuttaa, jotta hevonen tottuu kuolaimeen “uudessa” suussa. Tänään ratsastin ensimmäisen kerran ja voi ihme! Hevonen oli ihanan reipas, muttei mitenkään “kuuma”, se taipui, se oli rento, liike ja tahti oli tasaisen, sopivan reipas. Huomasin esimerkiksi, etten keinahtanut etukumaraan ollenkaan niin helposti, mikä minulle käy aina silloin, kun hevonen on niin tahmainen, että sen eteenpäin potkiminen heikentää istuntaa. Saapa nähdä, mitä valmentaja huomenna sanoo – hän on nyt mammalomalta palattuaan istunut joka kerta Dáriuksen selkään 5 – 10 minuutiksi tunnin lopuksi, jotta siihen jää oikea tatsi minulle viikkoa varten.

Mielestäni se myöskin “haukotteli” vähemmän, kuin laitoin sille suitsia. Se on tehnyt sitä käytännössä aina, joten olen luullut sen olevan vain sen tapa. Mutta voi olla, että sekin tapa on liittynyt hampaisiin.

Täysillä päin

Olen aiemmin kertonut, kuinka Unkarin liikenteessä tuntuu törttölevän lähinnä miehet. Mutta kuinka esimerkillisen hienosti täällä autoilijat kuitenkin varovat ratsukoita.

No, jokaiseen sääntöön mahtuu karmaisevia poikkeuksia, ja nuo molemmat yleistykset tulivat kumotuksi kerralla, kun olimme Dáriuksen kanssa joutua rattiraivossa rengaita vinguttavan nuoren naisen yliajamaksi.

Tallillamme toimii myös jonkin sortin tilausravintola, jossa eräänä viikonloppuna muonitettiin paikallisen rallikisan osallistujia ja toimihenkilöitä. On tietysti aika hämmentävää, että talliyrittäjä ei näe mitään riskitekijöitä rallikisaajien sekä hevosten ja lasten laittamisessa samaan pihapiiriin. No – raha on otettava sieltä mistä sitä on tulossa, jos jotain sattuu, niin sitten sattuu.

Olin tulossa kaverin kanssa maastosta, ja tallille saavuttuamme keskellä tallinpihaa (jonne saisivat ajaa vain eläinlääkärit, kengittäjät ja hevoskuljetusautot) suhaili iso rallimaasturi. Kuvittelin sen tajuavan madella pois tai esimerkiksi odottaa, että olen ehtinyt nousta satulasta, ja taluttaa hevosen karsinaansa. Mutta ei – se tuli suoraan kohti, sillä olin epäonnekseni juuri sillä kohtaa pihaa, josta oli ainoa ulospääsy pois tallinpihalta.

Tajusin, etten ehdi nousta satulasta alas, sillä ei ole hyvä, jos olen vasta tulossa alas ja auto kaahaa juuri sillä hetkellä vierestämme. En myöskään halunnut aiheuttaa enää enempää paniikkkia pihalla ja karauttaa pakoon toiseen suuntaan, sillä alueella liikkui myös paljon lapsia. En myöskään halunnut opettaa Dáriusta siihen, että autoa täytyy paniikissa paeta. Siispä en oikeastaan tehnyt mitään, ajattelin, että odottelemme paikallamme kaikessa rauhassa hevosen katse auton suuntaan, jotta se näkee, mitä tapahtuu. Ajattelin, että eihän auto nyt päällemme voi ajaa. Oletin, että se pysähtyy, jotta voin laskeutua satulasta.

Mutta auto kiihdyttikin kovaa vauhtia lähemmäs, ja mitä teki Dáriusz – otti täysin rauhallisesti hallittuja peruutusaskelia, vaikka sen turpa melkein kosketti auton nokkapeltiä. En mielestäni itse peruututtanut hevosta. Tilanteen nähnyt kaveri totesi, että “I thought she is going to push you”, ja siltä se todella tuntui. Myös muut paikalla olleet olivat kauhuissaan ja tilanne oli kuulemma näyttänyt todella vaaralliselta, vaikka sekä minä että hevoseni pysyimme tilanteessa ainakin ulkoisesti täysin rauhallisena.

Tilanne tulikin niin yllättäen, että pelästyin oikeastaan vasta jälkeenpäin. Oli niin kertakaikkisen ällistyttävää, että joku ajaa tahallaan kohti ratsukkoa niin aggressivisesti, vieläpä piha-alueella.

Onneksi autot on asia, jota Dáriusz tuntuu pelkäävän vähiten. Ja onneksi minulla on hämäläinen temperamentti…

Anteeksi, onko rouva kouluratsastaja?

Nuttura minulla jo olisi – muilla osa-alueilla on vielä hieman tekemistä.

Taidan olla tallimme virallinen The Kouluratsastaja. Viimeksi eilen erään kanssaharrastajan uusi valmentaja kysyi heti minut ja Dáriuksen nähdessään, että “anteeksi, oletteko kouluratsastaja?” Näköjään kouluratsastussatula ja nuttura hämäävät todella hyvin! Täydestä menee!

Samaa on kysytty minulta useasti, jo silloin, kun minulla ei ollut sen paremmin nutturaa kuin koulusatulaakaan, ja valitettavasti se kertoo enemmän Unkarin ratsastuksen (heikosta) tasosta kuin allekirjoittaneen ratsastuksen tasosta. Kouluratsastusta pidetään vaikeana ja monimutkaisena, jotkut jopa pitävät sitä eläinrääkkäyksenä (?)

Esteitä hyppäävät harrastekisaajat eivät juuri panosta hevosensa lihasjumppaan ja ratsasta koskaan hevostaan muotoon tai laita sitä työskentelemään täysipainoisesti. Sitten ihmetellään, kun tie nousee pystyyn 110 cm:n luokissa. Ja sitten ostetaan uusi hevonen.

Tallillamme taitaa olla viitisenkymmentä hevosta, ja omani lisäksi siellä on yhdellä toisella kouluratsastussatula – hän kilpailee kenttäratsastuksessa (johon kuuluu kouluratsastusosuus). Varuste siis tuntuu tekevän kouluratsastajan. Niin tavaton varuste se on, että erittäin hyvin varustellussa suosikkihevosliikkeessäni oli taannoin myynnissä yksi (1) koulusatulahuopa, sekin somisteena satulan alla.

Säilytän satuloitani kotona, mutta koulusatulani ei edes mahtuisi yhteenkään tallin varustekaappiin kunnolla, ilman että siivet joutuisi taivuttamaan sisään ja vastinhihnat olisivat mutkalla kaapin pohjassa. Mittatikkuna siis on käytetty este- tai yleissatulaa. Tallin omistaja sanoi, ettei ikimaailmassa aio hankkia koulusatulaa, kun siinä on niin kamalan epämukava istua. I rest my case…

Jäätävät pyhät

Suomessa Jaakko heittää kylmän kiven 25. heinäkuuta. Unkarissa sen sijaan Pongrác, Szervác ja Bonifác jäätävät keskellä toukokuuta. Näiden kolmen pyhimyksen päivät ovat 12. – 14. toukokuuta ja kansanperinteessä tätä ajanjaksoa kutsutaan nimellä “fagyosszentek”. Jotkut laskevat mukaan vielä Zsofian, jonka päivä on 15. toukokuuta.

Vuosisatojen ajan tehtyjen havaintojen perusteella näihin päiviin osuu merkittävän usein poikkeuksellisen kylmä ajanjakso, jolloin jopa yöpakkaset ovat mahdollisia. Esimerkiksi kurkun, tomaatin ja papujen kylvämistä on vältetty Zsofian päivään asti.

Sama sääilmiö on havaittu myös Itävallassa, Saksassa ja Puolassa. Äkilliset sään jäähtymiset ovat toki tavallisia kaikkina vuodenaikoina, mutta toukokuinen viilentyminen on saanut eniten huomiota, koska sen vaikutukset maanviljelylle ovat voineet olla tuhoisia ja siten ikimuistettavia.

Tänä vuonna perinne osui kohdalleen – lauantaina 12. toukokuuta taivas musteni alkuiltapäivästä ja lämpötila putosi tunnissa parissa + 31 C:sta + 14 C:een! Ja siitä asti on hytisty suomalaisessa vappusäässä, ja etenkin yöt ovat olleet todella koleita – teki jopa mieli napsauttaa lämmöt takaisin päälle! En tarkkaan muista miten tämä perinne viime vuonna päti – ihan näin kylmää ei kuitenkaan tainnut olla, ei kyllä hellettäkään.

Fagyosszentek Wikipediassa (unkariksi).

Yksin ja laumassa

Laumassa

Hevonen on laumaeläin, tämänhän me kaikki hevosihmiset tiedämme. Ja kuulemma niin kamalan erilainen laji kuin me ihmiset. Kun se on siis sellainen laumaeläin.

Olen kimppatarhaamisen puolestapuhuja, ja koittanut järjestää hevoselleni tarhakavereita nykyisellä tallilla. Kaikista yrityksistäni huolimatta, Dáriusz-ressu seisoo aina yksin tarhassa. Voi tietysti olla, että tarhakavereiden omistajat ovat sittemmin halunneet tarhata omaansa yksin. Voi olla, että ulkomaalaisen omistajan hevosen kanssa halutaan olla extra-varovaisia. Ja ehkä sitä yksin tarhaamista pidetään jopa jotenkin hienompana, vain ratsastuskoulun hepat tarhaavat yhtenä laumana… En tiedä.

Aamuja jo lasketaan, eikä Dáriusz nyt siihen yksintarhaamiseen kuole, etenkin kun se asuu enkkuboksi-pihatossa, jossa vain lanka erottaa sen naapurista, eli tallissa se pääsee haju- ja kyhnytysetäisyydelle kaverista. Ja tarhastakin aina näkee toisia yksin tarhaavia hevosia…

Dáriusz pitää toisista hevosista todella paljon – en ole koskaan nähnyt sen luimivan tai yrittävän esimerkiksi purra toista hevosta. Päinvastoin, voisin kuvitella, että Dáriusz on se ylisosiaalinen kaveri, jolle joku hevonen jopa voisi näyttää kavioita, kun toinen ei vaan jätä rauhaan. Tammojen seura on sille tietysti kaikkein mieluisinta.

Aina kun menen ratsastamaan tyhjälle kentälle tai tyhjään maneesiin, ihmettelen, miten yksinolo ei tunnu olevan Dáriukselle ollenkaan ongelma silloin, kun se on jo kentälle tai maneesiin mennessä yksin. Mutta annapa olla, jos ensin treenataan kaverin kanssa, ja sitten kaveri lähtee – mikä hösellys ja paniikki! Iik, nyyh, apua!

Joten mietitäänpä hetki – kuinka erilaisia lajeja me loppujen lopuksi olemmekaan? Ihmisolento kyllä sopeutuu yksinoloon ja pystyy suoriutumaan tehtävistään ilman laumaa. Mutta voi kuinka ihanaa on olla porukassa – ja miten haikeasti se kirpaisee sitä yksin jäävää, kun kaikki muut lajitoverit lähtevät.

Eilen Dáriusz oli siirretty kisamatkalla olevan shagyan boksiin, kun Dáriuksen oman pation pohjaa korjailtiin, ja sen pitää antaa muutama päivä kuivua. Reppana oli sitten isossa, tosin hienossa ja uudessa 8 hevosen tallissa ypöyksin, muut shagya-lauman hevoset olivat ulkona. Dáriusz oli niin rauhaton, että edes omena ei maistunut. Kymmenen metrin päässä tallin ovesta olisi ollut 4 – 5 ponin pihatto/aitaus, josta ainakin minä olisin ottanut yhden Dáriukselle seuraponiksi naapurikarsinaan, mutta tämä taitaa taas olla niitä kulttuurieroja. Eipä se hevonen nyt siihen yksinoloon kuole, stressaantuu “vain”, ja yöksi se kuitenkin saa seuraa talliin.

Lauma antaa voimaa. Kun lauma on taustalla, olemassa, jossain siinä näkö-, kuulo- tai hajuetäisyydellä, ei ole mitään hätää. Tietää pystyvänsä mihin vaan. Mutta kun lauma on kaukana, pienetkin asiat hermostuttavat enemmän! Kuten esimerkiksi hevonen pelkää yksin maastossa muovipussia tai erikoisen muotoista, isoa kasvin lehteä. Aivan kuten yksin ulkomailla olevan ihmisen psyykeä suuret ja pienetkin arjen vastoinkäymiset kuormittavat enemmän, kuin ne kotioloissa tekisivät. Mieli on jatkuvassa hälytystilassa, kun on varautunut seuraavaan hankaluuteen.

Eli miten niin olemme täysin erilaisia lajeja? Perustarpeemme ovat täysin samoja, tapa reagoida tietysti erilainen. Otsikoin tämän jutun tarkoituksella yksin JA laumassa, en yksin VAI laumassa. Uskon, että meille kaikille tekee hyvää niin yksinolo kuin lauman seura. Eri yksilöille eri suhteessa: itse siedän yksinoloa ja oikeastaan tarvitsenkin sitä keskimääräistä ihmistä enemmän – seuraa kaipaavammalle tällainen yksin komennukselle lähteminen olisi varmasti raskaampi kokemus. Internet – Facebook, Skype, sähköposti – on minulle se kuulo- tai hajuetäisyys omaan laumaani

Hevosenmurhaajalle vuoden vankeusrangaistus

Felhő laukkaa nyt pilvien mukana.

Budapestin hovioikeus tuomitsi eilen miehen vuoden vankeusrangaistukseen hevosen tappamisesta. Unkarissa paljon kohua herättänyt tapaus käsiteltiin alemmassa oikeusasteessa viime syyskuussa, jolloin rangaistus oli vain 10 000 forinttia (noin 35 euroa) sakkoja.

Mies puukotti Felhő-nimisen (Felhő=Pilvi) hevosen kuoliaaksi heinäkuussa 2010 Érdin kaupungissa kadulla, keskellä kirkasta päivää. Järkyttävää tapahtumaa joutuivat todistamaan hevosen 16-vuotias omistajatyttö Petra sekä hänen ystävänsä. Silminnäkijöiden mukaan tyttö ystävineen oli moittinut miestä huonosta hevosen pidosta, ja että tämän luona hevoset kärsivät. Tästä tulistuneena mies puukotti Felhőn, joka kuoli hyvin pian. Eläinlääkäri (ja poliisit) hälytettiin saman tien, mutta hevosen hyväksi ei ollut enää mitään tehtävissä.

Miehellä olleet hevoset otettiin huostaan – Felhőn tragedia tavallaan pelasti kolme muuta hevosta, jotka olivat pahasti nälkiintyneitä ja sairaita. Miehelle myös määrättiin oikeudessa elinikäinen eläintenpitokielto. Mies itse oli selittänyt hevosten laihuutta sillä, että “ne liikkuvat niin paljon”. Unkarin eläinsuojelujärjestöt sekä hevosen omistaja riemuitsivat hovioikeuden päätöksestä, “vaikka mikään ei tuo hevostani takaisin”, Felhőn omistaja Petra totesi.

“Noak”-eläinsuojelujärjestön juttu tapahtuneesta (unkariksi). Juttu sisältää järkyttävää kuvamateriaalia.

Vaikka tämä tapaus on ääriesimerkki, enkä ole ikinä pelännyt, että kukaan ihan puukko kädessä tappaisi hevoseni, niin en itsekään viime kesänä uskaltanut kertoa tallinomistajalle, että lähdemme toiselle tallille, ennen kuin pari tuntia ennen muuttoa. Suomalainen tuttavani vei jokin aika sitten hevosensa hirveän laihtumisen vuoksi toiselle tallille (itse asiassa valmentajalleni M:lle), ja viivytteli myös asian kertomista, kun pelkäsi, että viimeisinä päivinä hevosta ei ruokittaisi enää juuri ollenkaan.

Jotakin perusturvatonta Unkarissa kuitenkin on. Muistan, kun viime kesänä ratsastin vanhalla tallilla kentällä, ja kentän viereen oli pysähtynyt Lada, josta kaksi (romani)miestä tuijotti meitä ainakin puolisen tuntia. Kyllä kylmäsi, keskellä lämmintä kesäpäivää, ja sen jälkeen aina jännitti tulla tallille – onko hevoseni varmasti tallella? Facebookissakin on hyvin usein ilmoituksia laitumelta varastetuista hevosista. Nykyisellä tallillani on kyllä videokamera-valvonta, mutta kamerat eivät taida osoittaa ulkobokseille, joissa Dáriusz asuu, ja kameroilla on kai lähinnä tarkoitus valvoa, etteivät hevosten omistajat “varasta” hevosilleen ylimääräistä heinää tai kuiviketta…

Pavlovin hevonen

Unkarissa voikukat ovat jo kukkineet.

Männä keskiviikkona menin tallille tavalliseen aikaan, hieman ennen viittä, ja huomasin heti Dáriuksen luokse saavuttuani, että päivämössöt ovat koskemattomana ruoka-astiassa. Kuten jo kirjoitinkin, on ihan tavallista, jos se jättää vähän, mutta koskematon kaura-annos ei ole normaalia. Hieman jos huolestuinkin, vaikka heinät olivat maistuneet oikein hyvin, kuten aina.

Kun katsoin rehuastiaa tarkemmin, huomasin heti, mistä kiikasti. Privaattipihattojen välissä kulkee sähkölanka, joka on samalla myös pihaton “ovi”, ja nyt tämä liian löysäksi jätetty lanka oli jäänyt ruoka-astian metallikahvojen alle. (Astia on kiinni kakkosnelosessa näillä kahvoilla.) Toisin sanoen aina kun Dáriusz oli yrittänyt syödä, se oli saanut sähköiskun.

Poistin langan, mutta Dáriusz oli tietenkin edelleen epäluuloinen ruoka-astiaa kohtaan. Pavlovin hevonen. Palastelin porkkanan rehujen sekaan, ja sitä Dáriusz ei voinut vastustaa ja kävi päiväruokiensa kimppuun, vaikka mössö oli jo 4 – 5 tuntia seissyttä.

Olin niin surullinen ja vihainen, että kyyneleet nousivat silmiini, enkä saanut sanottua muuta kuin “nem!” tutuille, jotka tervehtivät ja naamani nähtyään kyselivät onko kaikki kunnossa. En käsitä, miten ruuanjakajalla ei ole mikään lamppu syttynyt, kun normaalisti sadasosasekunnissa ruokansa kimppuun käyvä hevonen ei haluakaan syödä.

Hevonen oppii nopeasti – Dáriusz on itse asiassa erittäin hyvä oppimaan, hyvässä ja pahassa. Olenkin joskus miettinyt, miten paljon unkarilainen huutamiseen, riehumiseen ja piiskaamiseen painottuva käsittely vaikuttaa hevoseni yleiseen mielenlaatuun ja käytökseen, ja millainen hevonen siitä tulee Suomessa. Toisaalta, voi olla jopa luottamusta vahvistavaa, kun minun paikallaollessani epämiellyttävät asiat poistuvat ja miellyttävät asiat lisääntyvät, esimerkiksi ruokakupista ei saakaan sähköiskua. Tai kun talvella vedensaanti kangerteli poikkeuksellisen pitkän pakkasjakson aikana, minä huolehdin, että Dáriusz saa lämmintä vettä ämpäristä sekä tullessani että lähtiessäni. Ja Dáriusz oppi pyytämään minulta vettä. (Eräänä lauantaina jouduin viemään sille heti saapuessani 20 litraa vettä, ennen kuin se lakkasi pyytämästä lisää.)

Nyt kesän tultua, hevoset eivät pääse ulos yhtään sen useammin kuin ennenkään, ja aina kun huomaan, ettei Dáriusz ole ollut koko päivänä ulkona, vien sen ratsastamisen jälkeen tai jopa sijasta tarhaan, tai taluttelen sitä pihanurmella ja annan sen syödä voikukkia ja muita herkkuja. Siinä hevosen rouskutellessa rentoutuu kyllä ihminenkin nurmikolla lojuessaan. Oletan, että hevosenkin ajattelussa näin yhdistyy sen oma ihminen ja vihreälle pääsy. Ehkä se on toiveajattelua, mutta kaikki hevoseni käytöksessä kertoo nykyään lisääntyneestä luottamuksesta ja jopa jonkinlaisesta kiintymyksestä juuri minuun.